Mansikoita ja Kannustalo News

Siis voitteko kuvitella, meinasi käydä ihan kamalia. Vielä viime viikolla puhuttiin joka paikassa, että mansikan pääsato on kypsymässä, parasta mansikka-aikaa eletään alkavalla viikolla. Viikonloppuna suunnittelin jo tälle päivälle retkeä paikalliselle mansikkatilalle ämpäreineni. Meinasin vetää kahvit väärään kurkkuun, kun viikonloppuna alkoi Facebookiin ilmestyä päivityksiä siitä, kuinka mansikkamaat on kerätty tyhjiksi kuluneen viikonlopun aikana. Meinasin jäädä ilman mansikoita!

Onneksi jälleen kerran niin luotettavaksi osoittaunut synnyinseutuni puolen sadan kilometrin päässä osoittautui pelastukseksemme, ja sain Mansikkatila Pekkalasta Kärkölästä kaksi laatikkoa aivan ensiluokkaista marjaa varattua. En valehtele, jos sanon että koko laatikossa oli hätäisesti katsottuna ehkä se kaksi marjaa jotka joutivat poistoon (joista joku muu oli ehtinyt maistaa ennen meikäläistä), kaikki muut olivat kauniin punaisia, suuria, ja makeaakin makeaampia mansikoita. Ihan priimaa siis. Kannatti ajaa hakemaan. 

Iltaruoka syntyi ulkotulella, ja sen jälkiruuaksi syntyi mansikkaista herkkua. 

Iittalan kirkkaisiin Verna-laseihin kasasin kerroksittain suklaa-kaurakeksejä murustettuna, suklaakastiketta, kerma-rahkavaahtoa, ja tuoreita mansikoita. Annokset koristelin suklaakastikkeella ja mintunlehdillä. Valiolla on noita maustettuja rahkoja, niistä käytin tänään kermavaahtoon sekoitettuna sitruunaa ja vaniljaa, niitä kun nyt sattui olemaan. Mansikan kanssa olisi voinut sopia ihanasti myös se lime-valkosuklaa, mutta sitä ei meidän lähikaupassa koskaan ole. Nää on tosi helppoja ja nopeita vaikka vieraille tarjota, on jotenkin raikkaampi vaihtoehto helteillä kun perus pullat tai kakut. 

Juhlistetaan nyt vaikka näillä pitkään odotettua uutta Kannustalo News -lehteä, joka on julkaistu sopivasti asuntomessuille. Lehdestä löytyy kuvia meidän kodista, ja lisäksi Kannustalon sivuilta löytyy nyt rakennustarinamme ja lisää kuvia. Käy kurkkaamassa! 

Alkuperäisen, Kannustalonkin mainitseman Auroran tarinan löydät täältä. 

Aurinkoisia kesäpäiviä vietetään täällä nyt pihajuttuja suunnitellen, niistä varmaan lisää myöhemmin. Terassia, pengerryksiä, portaita ja sen semmoista on mietinnässä... 

Viljelylaatikoita

Tietäähän sen, että kun on tentti edessä ja pino paksuja opuksia opiskeltavana, keksii kummasti kaikkea tuiki tärkeää korvaavaa tekemistä. Viimeiset kuukaudet on menneet nenä tiukasti anestesiologian ja kardiologian kirjojen välissä, luennoilla, tenteissä ja samaan aikaan harjoittelussa. En ihmettelisi, vaikka lapset alkaisivat kysellä isältään, että kuka on tuo nainen joka meillä käy nukkumassa.

 

Mun on pitänyt jo pitkään esitellä teille Maailman Hienoimmat Viljelylaatikot á la Harmaa Aurora. Kannustalon väki jätti ystävällisesti meille epämääräisen kasan kaikkea yli jäänyttä ulkoverhoustavaraa, josta me innoissamme nikkaroimme kolme viljelylaatikkoa kaikkiaan kovin keskeneräiseen pihaamme. 

Isoimpaan laatikkoon on kylvetty perunat (ei näy vielä ketään, laitoinkohan liian syvään?). Keskikokoiseen ajattelin porkkanoita ja pienimpään rucolaa, jäävuorisalaattia ja yrttejä. Mansikkamaan tarvisin vielä, mutta en ole vielä osannut päättää, olisiko sekin laatikossa, vai kivillä korotettu kohopenkki.

Takapihan nurkkaan on suunniteltu 2x3m kokoista puuvajaa, ja etupihaa olisi tarkoitus kattaa kestopuuterasseilla. Lottovoittoa odotellessa. 

Perfect Home

Niin täydellisenä kun tätä omaa Kotiani tietysti pidänkin, otsikko ei tällä kertaa viittaa tähän onnistuneeseen talovalintaan. Perfect Home -sisustuskutsuja vietettiin tänään Harmaassa Aurorassa kolmatta kertaa, ihanalla joukolla ihania naisia (ja miehiä). Osa vieraista on uskollisia vakiokutsuilijoita ja konkareita jo näissä Perfect Home -touhuissa, mutta joka kerta joukkoon eksyy myös uusia ihastelijoita. 

Kutsut osuivat sopivasti hyvin merkitykselliselle päivälle - Harmaa Aurora on nyt yksivuotias. Tänään siis tuli tasan vuosi siitä, kun Aurora nousi tälle mäelle, ja itseasiassa ilmakin oli yhtä kuulas ja kylmä kuin silloinkin, -20 astetta. Kutsuilla sen sijaan oli varsin lämmin tunnelma. Toinen toistaan ihanimpia tuotteita oli jälleen tuotu hypisteltäväksi, kiitos Miia Rikkola. Miian tyyli esitellä tuotteita on vailla vertaa, ihanan reipas, avoin, rehti ja iloinen. Vaikka äkkiseltään voisi luulla, että tämä postaus sisältää blogiyhteistyötä, voin kertoa että näin ei ole. Puhtaasti hyvästä kokemuksesta ja täysin ansioituneena tämä maininta. 

Nämä tuotteethan ovat kuin meille tehtyjä, sekä värimaailmaltaan, että tyyliltään. Aiemminkin kotia on koristanut joissain kuvissa täälläkin näkyviä juttuja, kuten takan päältä löytyvä enkelipatsas, Tulip -tuikkulyhtyjä, valkoisia peltisydämiä, Savona -kynttilänjalkoja, ja nyt tällä kertaa tilaukseen päätynyt Time -kello. Keittiön seinään mallailin sitä jo innoissani. Kuvia tuotteista löytyy pitkin täältä blogista, mutta myös Perfect Homen tuotekuvastosta.

Touhuntäyteinen päivä on takana, kätevä emäntä oli loihtinut pöytään pesto-salami-kirsikkatomaatti-aurajuusto -piirakkaa, paistovalmiita vaniljakierrepullia, vaahtokarkkeja ja Fasuja. Kahvia keiteltiin pannutolkulla, ja talon täytti iloinen puheensorina. Tämä on sitä parasta, mitä emäntä voi näiltä kutsuilta saada; Rentoa yhdessäoloa, ystäviä, tuttavia, naapureita.

Onnistunut päivä. Onnea Harmaa Aurora 1v! Tänään, kuin syntymäpäivän kunniaksi, osui myös Kannustalon uuden Muuttovalmiit -esitteen julkaisu, käyhän kurkkaamassa ja ihastelemassa. Tarkimmat tiirailijat voivat bongata sieltä tuttujakin.

Uuteen vuoteen

Niin se meni. Vuodenvaihde. Blogit ovat täynnä muistelmia viime vuodesta, kohokohdista, toinen toistaan hienommista hetkistä, ja toisaalta myös menetyksistä ja murheista. Toivottavasti tämä alkanut vuosi on meille kaikille hyvä ja onnentäyteinen. 

[Kuvittele tähän kuva ilotulitusraketista tummalla yötaivaalla, ja pari tunnelmallista kuvaa kuohuviinistä... Itsehän katselin ne muutamat raketit auton ratista matkalla töistä kotiin, ja väsyneensä omasta sängystä pinnisteltyäni keskiyöhön, jaksoin ennen unentuloa vilkaista taivaalle ennen kuin uni voitti.]

Kuusi sai lähteä, jätti jälkeensä vain paksun neulasmaton olohuoneesta ulko-ovelle, taisi unohtua se kastelu loppumetreillä.

Itse keskityn menneiden sijaan tulevaan. Tämä vuosi tulee olemaan työntäyteinen, tiedän sen nyt jo. Lokakuussa väläyttelin ajatusta jatko-opinnoista postauksessa Haaste vastaanotettu, ja myöhemmin kerroinkin opiskelupaikan saaneeni. Sittemmin vielä myönsin vähän ahdistuneeni kouluajatuksesta ja ajankäytöllisistä ongelmista, mutta nyt kun koulun alkaminen on ihan ovella, olen oikeastaan aika innoissani. Olen harkinnut vakavasti jääväni omasta toimestani opintovapaalle, vaikka se oli aluksi täysin poissuljettu vaihtoehto. Nyt olen kääntänyt oman logiikkani siihen suuntaan, että keskittymällä täysin opiskeluun, voisin tehdä sen tehokkaasti ja täysipainoisesti. Taloudellinen puoli tietysti tässä vaihtoehdossa huolettaa, mutta tutustuminen ansiosidonnaiseen aikuiskoulutustukeen lievitti tätäkin ahdistusta, ainakin aavistuksen verran. Alakin on onneksi sellainen, että aina voi tehdä keikkatöitä jos tuntuu tiukalta.

Mitä muuta vuosi tuo tullessaan? Yksi juttu, mitä odotan innolla, on seuraava Kannustalo News -julkaisu, jossa pitäisi olla  meidän kodista pieni juttu valokuvineen. Jännityksellä odotan, miltä oma koti näyttää lehdessä, jota on aina lukenut huokauksien saattelemana, ja pieni kateuden häivähdys mielessä. Kateellinen, sellasella hyvällä tavalla. Ihmisillä on niin kauniita koteja. Jännä nähdä, näyttääkö tämä oma koti yhtä kauniilta ammattivalokuvaajan linssin läpi. Uskon, että valokuvaaja Eveliina Mustonen saa minkä tahansa kodin näyttämään kauniilta. Niin upea persoona ja taitava valokuvaaja hän on. Ihania muistoja tulee tuosta päivästä, kun kuvattiin, kotona viipyi hetken melko taianomainen tunnelma.

Kannustalon luvalla saan jakaa teidän kanssanne muutamia otoksia kuvauspäivältä. Kyseessä siis muuttovalmis Aurora 121, muutettu sisään helmikuussa 2013. Meidän Aurorasta pieni tarina täällä.

Mukavaa vuoden alkua jokaiseen kotiin! Itse alan odottaa jo piteneviä päiviä, kevättalven aurinkoa (jonka muuten näin eilen vilaukselta kaikesta tästä vesisateesta ja harmaudesta huolimatta!) ja tämän nuhjuisen, synkän talven loppumista. Kohta on taas kesä!

Joulukuun 6

Kauniin valkoista itsenäisyyspäivää!

Ulkona on saatu tänään lunta tänne eteläänkin, ihan niin että lapset pääsi mäenlaskuun omalla pihalla. Voi sitä riemua. Kuului varmaan naapurikylälle asti iloinen meno ja kiljahdukset kun kuperkeikan kautta päädyttiin penkkaan kerta toisensa perään. 

Sillä aikaa kun lapset törmäili kiviin, kantoihin ja toisiinsa, äiti katseli maailmaa kameran etsimen läpi. Päätin vähän harjoitella hämärässä kuvaamista, tai itseasiassa lopulta lähes pilkkopimeässä. Viihdyin niin hyvin, että herkulliseksi iltaruuaksi ajateltu kukkakaali-kesäkurpitsa-pekoni-gratiini paloi uuniin. Kerrankos sitä nyt unohtaa, kun lähtee "vähän käymään" ulkona? Mäkkäriinkin on reilu 20 km, joten illan kysymys kuuluu: Mitä tänään syötäisiin? 

Jottei hukkaan olisi mennyt, niin laitetaan nyt pari kuvaa näytille. Harjoitustahan tämä homma vaatii, mutta eikös se niin mene, että ensin otetaan tuhat huonoa kuvaa, ja sitten ehkä oppii ottamaan yhden hyvän?

Harmaa Aurora. <3

Lapsellista touhua

Meillä on touhuttu tänään lastenhuoneiden parissa. Perheen molemmat kullannuput on tähän asti asuneet samassa huoneessa, ihan siitä yksinkertaisesta syystä, etteivät ole halunneet eri huoneisiin. Ihme juttu. Yhdessä ollessaan tappelevat toisiltaan päät irti, mutta silti ovat kuin paita ja peppu silloin kun pitäisi ottaa välimatkaa. 

Meillä on kaksi lastenhuonetta, värityksiltään lapsille mietitty jo rakennusvaiheessa. Lapset valitsivat itse tehostevärit omiin huoneisiinsa. Toinen on nimeltään Wasabi, toinen Villiruusu. Tikkurilan värikartan mukaan nimetty, kuten ehkä nokkelimmat arvaavatkin. Tänään Wasabi on saanut uuden asukkaan, neljävuotiaan kuopuksemme. Tähän asti se on toiminut vierashuoneena, työhuoneena ja sekalaisena varastotilana. Uusia huonekaluja ei tähän sisustuspuuskaan ehtinyt hankkia, mulla nää tulee ja menee sen verran nopeesti. Wasabissa toistuu sininen ja vihreä, lastenhuoneen antiikkipetsatut kalusteet on jo vuosia mukana kulkeneet, ja toimiviksi todettu, vaikkei niin nätit olekaan. Verhot ja valaisimet puuttuu vieläkin - ehkä joskus ehdin niihinkin panostaa. Ja ennenkuin kukaan ehtii kysyä, niin vastaan: Mä en tykkää siitä perinteisestä suomalaisesta tavasta laittaa huonekalut nuolemaan huoneen seiniä ja nurkkia, katsottiin pojan kanssa sopiva paikka sängylle melkein keskeltä huonetta. Ja siihen se sai jäädä, mihin sen tuo neljävuotias sormella osoitti.

Yhdestä jatkettavasta lastensängystä luovuttiin, ja meidän eskarilainen sai huoneeseensa aiemmin vierassänkynä toimineen runkopatjasängyn. Valkoinen kirjoituspöytä sai nyt myös eskarilaisen huoneesta kunniapaikan. Isot kalusteet tekee lastenhuoneesta heti sellasen isomman tytön huoneen. Tytön huoneesta ei vielä kummempia kuvia saa, jollei halua kuvata tuota ylimääräistä sänkyä täynnä kaikkea sitä roinaa mille tarvittaisi sitä uutta säilytyskalustetta. Valkoinen lipasto tai kirjahylly laitetaan siis hakuun. Eiköhän se tota samaa Hemnesiä saa olla?

Tässä sitä tulee pikkuhiljaa sitä joulusiivoustakin suoritettua samalla, nää kalusteenvaihtoviikot tekee aina ihan hyvää. Muualta meiltä kotoa on aika vähän ollut yleiskuvaa, ja näiden väripläjäysten jälkeen saatatte yllättyä siitä, miten harmaata meillä muualla on... Ehkä joulummalla lisää sisustuspostauksia ja kurkistusta kotiin, tässä pientä esimakua.

Ja hei, mä tuolla aiemmin väläyttelin niitä valintakoejuttuja, lukemista ja lukematta jättämistä. Kuiskaan sen nyt täälläkin: *shhh* Mä pääsin kouluun! Mä kuulun siihen pieneen 6% onnellisista hakijoista, jotka pääsi sisään. Ihan uskomatonta. Omaa alaa edelleen, jatkan siitä mihin viimeksi jäin, vähän eteenpäin. Toteuttamaan sitä haavetta joka on kytenyt pinnan alla jo pidempään. Tästä päivystyksen saikkarista tulee ehkä jonain kauniina päivänä ensihoitaja... *shhh*

Pieni pala Auroran tarinaa...

Jos reilu vuosi sitten joku olisi tullut kertomaan, mitä tuleva vuosi tuo tullessaan, olisin nauranut. Tai ehkä vaan hymähtänyt epäuskoisesti.

Se oli yksi heinäkuinen ilta, reilu vuosi sitten, kun tulin töistä kotiin, istuin keittiön pöydän ääreen ja avasin verkkopankin ja aloin täyttää asuntolainahakemusta. Olimme juuri muuttaneet vuokralle, myytyämme oman ensimmäisen kotimme rivitalossa. Se meni yllättäen ensimmäisestä näytöstä, ja muutto tuli eteen nopeammin kuin kukaan osasi odottaa. Olimme päättäneet ottaa askeleen tuntemattomaan, katsoa mitä tulee eteen. Etsiä uutta, vaihtaa maisemaa, löytää oma paikka pienelle perheellemme.

Vielä hetkeä aiemmin kuulin puolisoni suusta realistin sanat: "Ei meillä ole varaa Kannustaloon". "Ei me muuteta maalle". "Ei meistä ole rakentamaan omakotitaloa". Näpyttelin asuntolainahakemusta verkkopankissa, ja hymähdin vastaukseksi kun kysyttiin, mitä oikein teen. Kuin pikkulapsi, jäin kiinni elämän suurelta karkkipurkilta. Painoin "lähetä" nappia ajatellen, että nyt tai ei koskaan.

Jo joitain kuukausia, lähes vuosi aikaisemmin oltiin ajeltu naapurikunnan kirkonkylällä uteliaina haaveilemassa myytävistä tonteista. Ne oli hintatasoltaan jotain sellasta joka edes jollain tavoin olisi voinut mahtua meidän budjettiin. Jos joskus rakennettaisi. Mutta mä olin ihan varma, että meillä ei rohkeus eikä rahat riitä sellaseen. Kannustalosta olin aina haaveillut, kauniista vanhan tyylisistä ikkunoista, terasseista, pylväistä ja portaista. Korkeista huoneista. Niissä oli jotain uskomattoman kaunista, arvokasta. Jollain kauniilla tavalla ylellistä. Sellaista, mikä sai aina henkäisemään syvään, kun niitä ajatteli.

Hautasimme omakotihaaveet kerta toisensa perään, mutta aina uudestaan ja uudestaan löysimme itsemme sieltä, jonne olimme jo päättäneet olla menemättä. Parinkymmenen kilometrin päästä kaupungista, pieneltä, hiljaiselta kirkonkylältä naapurikunnasta, kauniin metsäisen mäen laelta ihailemasta sitä rauhaa, kaunista luontoa, suuria mäntyjä ja kivikkoisia kanerva- ja mustikkamättäitä. Joku kutsui kerta toisensa jälkeen takaisin. Takaisin Kotiin. 

Kun mieheni silloin eräänä päivänä lähetti viestin ("Pohojalaaset vittuilee", ja kuva Helsingin Sanomien mainoksesta) Kannustalon talvirakentajan kampanjatarjouksesta, muuttovalmiista Aurorasta, päätin, että tässä tää nyt on. Nyt loppuu tämä iänikuinen jahkailu. Pankista näytettiin vihreää valoa, ja hetken päästä meillä olikin jo tontin kaupantekopäivä sovittuna, vastaava mestari ja maanrakentaja hankittuna ja Kannustalon edustajan kanssa treffit sovittuna. Siitä se lähti rullaamaan, niin että pian sitä huomasi vaan menevänsä mukana. Elokuussa tehtiin tonttikaupat ja tilaussopimus muuttovalmiista Aurorasta.

Tuli lokakuun puoliväli, saatiin rakennuslupa, käänneltiin muutama viikko maata, seurattiin vierestä loputonta hiekkarekkarallia ja kaivurin maanrakennustöitä, kaivettiin sähkö-, vesi- ja viemärilinjoja ja tehtiin salaojia, sadevesijärjestelmiä ja routaeristyksiä. Isäni läsnäolo ja viisaat neuvot vaikka keskellä yötä oli korvaamatonta, ja kokenut vastaava mestari ja maanrakentaja olivat myös kultaakin kalliimpia. Pian meillä oli jo perustuksetkin valettuna.  Kun tontillamme puhalsivat talven tuulet ja lunta oli maassa lähes metrin verran, Kannustalolaiset ahersivat talomme kimpussa lämpimässä tehdashallissa. Osottelin sormella värimalleja ja materiaaleja tulevaan kotiin, valitsin satojen harmaiden joukosta juuri sen tietyn harmaan, päätin haluta puulattian, ja varaavan takan.

Ikuisuudelta tuntuvan, todellisuudessa vain muutaman kuukauden odotuksen päätteeksi, eräänä tammikuisena pakkasaamuna (-22) Koti oli vihdoin täällä. Asennuspäivä oli tullut, ja tehtaalla valmiiksi rakennetut moduulit tuotiin tontille ja nostettiin paikalleen. Toimituspäivää oli edeltänyt monta unetonta yötä, lumitöitä, kymmeniä metrejä sähkökaapeleita, viemäriputkia ja pakkasessa jäätyneen vesiputken sulatusta. Huolta siitä, mahtuuko erikoisleveä kuljetus perille asti, onko tien ylittävät sähkölinjat riittävän ylhäällä, taipuuko iso rekka pienen tien tiukkoihin mutkiin.

Kaikki kauhukuvat läpikäytyäni, saatoin kuitenkin vain vierestä seurata, miten ammattilaiset tekivät työtään ja kaikki sujui parhaalla mahdollisella tavalla.

Taloon rakennettiin katto päälle, terassit ja ne kauniit pylväät, portaat ja kaikki se, mistä olin aiemmin vain haaveillut. 

Aurora nousi paikalleen kilpaa aamuauringon kanssa, kirpeässä pakkassäässä. En voinut käsittää, että se kaikki haaveilemamme oli vihdoin täällä.  Olimme onnekkaita.

Oma Koti, omalla tontilla. Meille, meidän perheelle. Huokaisin, taas kerran.