tiistai 29. lokakuuta 2013

Syvälle syksyyn


Sinne painutaan, pimeyteen. Märkää, tuulista. Onneksi voi alkaa sytyttämään valoja, kynttilöitä, takkatulta. Ja jos oikein kuvittelee, voi jo haistaa joulun.




Mä olen ehkä koko internetin historian huonoin bloggaaja. Arvaatteko? Meillä on vietetty mm. 6-vuotissynttäreitä viikonloppuna, mutta mulla jäi kaikki kuvat ottamatta ja hienot blogipäivitykset juhlista tekemättä. Mä en kertakaikkiaan muistanut koko asiaa siinä humussa. Pari kynttilänpuhalluskuvaa nappasin, mutta siihen se sitten jäikin. Edeltävästi oli pääsykoeviikko, joten viime ajat on muutenkin mennyt melko siivillä, kun on pitänyt ehtiä tehdä niin montaa asiaa ja valmistautua valintakokeisiin, sen vähän mitä nyt mihinkin väliin aina ehti lukea. 

Synttäreiden jäljiltä kodin on vallannut kovin vaaleanpunainen tunnelma, ei sitä kaikkea raaski riisua heti vaikka juhlat onkin jo vietetty. 

Kattoon askarreltiin lasten kanssa lippunauhat, muutamasta erilaisesta kankaasta. Ne ripustettiin kattoon valaisinpistokkeiden koukuista. Niistä tuli ihan hauskoja, vaikka melkoisen onneton ton ompelukoneen kanssa olenkin.








Vaikka nyt ruokabloggaukset synttärien osalta meni ohi, niin pakko jakaa yksi aiheeseen liittyvä ale-löytö. Kävin viime viikolla etsimässä kakkulautasta, pyöreää, vähän reilumman kokoista, mutta törmäsinkin Robinhoodissa kolmen jalallisen kakkulautasen settiin, jotka toimii sekä toisistaan erillisinä tarjoiluastioina, että päällekäin. Ja mikä parasta, siinä oli oranssi -50% hintalappu, joten hintaa sille jäi alle 15 euroa. Loistolöytö tämmöselle esteetikolle, joka kattaisi lasten iltapalankin kynttilöineen ja asetelmineen pöytään. Tälle tulee varmaan toistekin käyttöä.



Liesituulettimen päältä löysi paikkansa uusi talvinen risukranssi, joka tarttui matkaan ihan S-Marketista ruokaostosten ohessa. Vaaleanpunaisten kynttilöiden ympärille on pyöräytetty samaa juuttinauhaa, jota käytettiin lipuissa. Pienillä jutuilla tulee tunnelmaa, ja pikkuhiljaa voi pukea kotia jouluisempaan asuun.



Paljon odotettu syysmyrsky ei sitten oikein koskaan ehtinyt tänne asti, mutta ulkona on sateista ja tuulee. Mikä sen ihanampaa, kuin sytyttää tulet uuniin ja lämmittää sauna. Mukavaa alkanutta viikkoa!

lauantai 19. lokakuuta 2013

Ensilumi ja pitsapäivä

Yöllä oli saatu lumi maahan tänne eteläänkin. Jotain rippeitä auringonpaisteesta huolimatta maassa on vieläkin. Lapsethan kirmasivat ulos jo aamupäivällä, ja keräilivät jääkökköjä kaikista mahdollisista kipoista ja kupeista, maalipöntön kansista ja kottikärryistä. On se jännää toi talven tulo. 

Lounaaksi tehtiin yhdessä pitsaa. Mä oon aina tähän asti turvautunut tuunaamaan pakastepitsoja, sen sijaan että tekisin alusta asti itse. Enpä uskonut että osaisin NIIN hyvää pitsaa itse tehdä!


Pohjan tein ensimmäisellä ohjeella joka silmiin sattui, Valion Pitsajuusto-raastepaketin takaa:

2 dl kädenlämpöistä vettä
1/2 pkt (25g) hiivaa
1/2 tl suolaa
1 rkl oreganoa
50 g voisulaa
5 dl vehnäjauhoja

Hiiva kädenlämpöiseen veteen, ja muut aineet sulassa sovussa sekaan. Vaivataan, kohotetaan liinan alla ja leivotaan pohjaksi. Pohjalle tomaattimurskaa (itse käytin yrttimaustettua), ja mieleiset täytteet päälle. Meiltä löytyi pepperonimakkaraa, kirsikkatomaatteja, ananasta, aurajuustoa ja valkosipulia. Päälle luonnollisesti juustoraastetta. Lapset laittoivat rucolaa jo ennen paistamistakin, mutta tietäähän sen että menee vähän huonoksi uunissa. Järkevämpää ehkä lisätä se vasta paistamisen jälkeen.


Kuvissa lasten tekemä pitsa, ja taiteilijan vapaus. 


Paistamisen jälkeen pitsat näytti vielä paremmilta. Reilusti valkosipulia ja iso lasillinen PepsiMaxia. Voiko olla parempaa?


Niin hyvä kun mä olenkin keksimään kaikkea korvaavaa tekemistä silloin kun olisi mahdollisuus lukea pääsykokeisiin, niin nyt lupaan *käsi sydämellä* että kaivan anatomian ja fysiologian materiaalit esille. Tuorein Me Naiset kyllä toisaalta polttelisi vähän myös... Jos juon vaikka ensin kahvit ja mietin asiaa sitten tarkemmin. 

perjantai 18. lokakuuta 2013

Arjen pientä luksusta


Lopetin valvomisen aamulla, nukuin sohvalla takkatulen lämmössä viltin alla mukavat aamupäiväunet työvuoron päätteeksi ja heräilin puolilta päivin. Edessä on vapaa viikonloppu, tosin lauantai ja sunnuntai menee lasten kanssa keskenään kun tuo perheen pää on töissä, käy kotona vaan nukkumassa. Tänään on siis hyvä tilaisuus nauttia yhteisestä vapaaillasta, ja hemmotella itseä hyvällä ruualla ja juomalla, ja rentoutua saunassa. 


Jotta voi varmistua siitä, että väsymys ei käy illan myötä ylivoimaiseksi, on hyvä aloittaa itsensä hemmottelu ajoissa. Iltaruoka katettiinkin pienistä herkuista ja kaveriksi avattiin pullo kuohuvaa. Eikä meillä mitään erityistä juhlan aihetta ole, mutta mulle noista alkoholeista ei juuri muut maistu, joten lasillinen skumppaa ei meillä vaadi erityisempää syytä. Menee siinä missä mikä tahansa viinilasillinen ruokajuomana jollain muulla. Tänään löytyikin erityisen hyvä, ja varsin kohtuuhintainen kuohujuoma, Castellblanch Carat. Ihanan raikas, helppo seurustelujuoma.




















Suolaisena pöytään katettiin ihania lohi- ja katkarapuherkkuja sekä grillikylkeä tuoreen leivän kanssa. Katkarapuja oli sweet chili- ja aiolisalaatteina, tavallisena jokirapusalaattina, ja lohta kylmäsavusalaattina. Niitä markettien kalatiskeiltä saatavia ihania herkkuja. Toimivat siis ikäänkuin levitteinä tuoreen leivän kanssa. Lisäksi ihanan mausteista grillikylkeä ja italialaista salamia.





















Herkkujen jälkeen lämpiää sauna, koko perhe on kotosalla. Hiljaa mielessäni jo odotan talon hiljenemistä yöpuulle, kun saa itse vielä istua sohvannurkassa ja nautiskella vielä sen toisen lasillisen kuohuvaa ihan aikuisessa seurassa, illan ihanassa rauhassa. Takaraivossa vähän kolottelee ensi viikon pääsykokeet, solubiologia, fysiikka ja kemia, mutta siirrän ajatuksen johonkin tämän päivän tuolle puolen.

Ihanaa viikonloppua kaikille!


Haaste vastaanotettu


Paljon on tullut selattua blogeja, toinen toistaan ihanampia. Koskaan aikaisemmin en ole tarttunut näihin haastejuttuihin, mutta kaikkea pitää kokeilla ja tilaisuus tarjoutui kauniista Onnenhippuja -blogista, josta sai napata haasteen matkaansa. 

Haasteessa tarkoituksena on kertoa 11 asiaa itsestään, vastata 11 haastajan esittämään kysymykseen, ja vielä tehdä 11 kysymystä seuraaville haasteen vastaaottajille. Paljastuksia siis luvassa?


11 asiaa itsestäni? Mitä haluan kertoa? Mitä te haluatte tietää? Tää on vaikee...

1. Meidän koti ei ole aina sen näköinen miltä valokuvissa näyttää. Meilläkin on pyykkivuoria ja tiskipöytä täynnä astioita. Eteinen täynnä kenkiä ja vaatteita. Tämä tiedoksi mm. työkavereilleni jotka usein kysyvät kuvia nähdessään, että "Missä teidän kaikki tavarat on?", "Missä te säilytätte teidän lapsia?"

2. Mulla on hirveä tarve järjestellä. Oikoa maton kulmia. Pöyhiä sohvatyynyjä. Asetella tavaroita nätisti.

3. Mä en juurikaan pese pyykkiä. Meillä se on miesten homma. Ihan oikeesti.

4. Mä en myöskään juurikaan laita ruokaa. Siis sellasta arkiruokaa. Sekin on meillä miesten homma. Ihan oikeesti!

5. Mä olen jumissa jokakoti.fi -sivustoon. Käyn kurkistelemassa ihmisten koteihin ja mietin, miten mä olisin myynyt ne jo. Ja sisustanut. Osan rumimmista ehkä polttaisin ja myisin vaan määräalan maata. Musta tulee ehkä vielä jonain päivänä uusi Kiinteistökuningatar Kaisa. Bling Bling.

6. Mäkin (kuten pari muutakin äskettäin rakentanutta tuttua) kärsin kroonisesta rakennuskuumeesta. Haaveilen edelleen Kannustalosta, vähän isommasta, vähän vielä enemmän maalta. Omasta perunamaasta. Unohdan välillä, että mulla on jo kaikki se mistä mä olen haaveillut. Siksi löydän itseni päivittäin Kannustalon Muuttovalmiit -esitettä selailemasta. 

7. Mä en osaa elää tässä hetkessä. Mulla on sata rautaa tulessa yhtäaikaa, ja jos joku rauta välillä pääsee jäähtymään, hommaan äkkiä kaksi uutta tilalle. En vaan taida osata levätä laakereillani. Kolme vuotta sitten vannoin, etten koskaan enää opiskele mitään, nyt olen taas hakenut AMK:hon.

8. Mä olen aiemmalta ammatiltani puutarhuri. Ei uskois. Kattokaa vaikka meijän pihaa. Kesällä ostin olohuoneeseen jonkun palmun. Nyt se on kuolleena tuolla terassilla. Unohtui sinne.

9. Mulla on hirveä määrä suunnitelmia, mutta hirveän vähän rahaa niiden toteuttamiseen. Ja nyt puhutaan pihasta ja autotallista.

10. Mulla oli hirveä urakka puhua mies ympäri maallemuuttoon. Nyt se on meistä se, joka istuu illalla terassilla ihailemassa kirkasta tähtitaivasta, nauttii hiljaisuudesta ja rämpii lasten kanssa metsissä. Ihanan oivaltavaa. 



Haastajan kysymyksiin vastauksia? Tässä niitä tulee:

1. Kuinka paljon käytät rahaa sisustamiseen kuukaudessa?

Riippuu ihan kuukaudesta. Joskus ostan 613€ maksavan valaisimen, joskus käyn Ikeassa 860 eurolla. Sitten olen taas monta kuukautta köyhä enkä osta kuin tuikkuja. 

2. Elätkö unelmaasi? 

Elän. Todella. Joskus pelkään että herään tästä ihanasta unesta... Mulla on ihana perhe, ihana mies, ihana koti, kaikki hyvin. Voiko yksi ihminen saada näin paljon?

3. Harrastukset?

Mä en ehdi harrastaa. Kolmivuorotyö ja pienet lapset pitää siitä huolen. Kun mulla on vapaa-aikaa, mä vältän aikatauluttamasta turhaan mitään. Syön hyvin, nukun hyvin, olen vaan. Tehdään perheenä kivoja juttuja. 

4. Mikä on kotisi paras/onnistunein "nurkkaus"?

Jaa-a. Ruokailutila-olohuone. Takka.

5. Kuinka usein hemmottelet itseäsi?

Mulle riittää hyvä ruoka ja pullo skumppaa. Sauna. Lapset nukkumassa, hiljainen koti ja lämmin syli, takkatuli. Mua hemmotellaan silityksillä ja hartioiden hieronnalla. Meijän telkkarista tulee urheilukanavilta pelkkiä "hierontaohjelmia" (ei sitä mitä kuvittelet). Jalkapalloa saa katsoa niin paljon kun sitä tulee tv:stä, kunhan mä saan istua ja mun hartioita hierotaan. Loistodiili. Win-win-situation.

6. Elämäsi haastavin paikka?

Vuosi 2010. Lapset 1v ja 2,5v, molempien aikuisten vuorotyöt, ja lisäksi täyspäiväinen opiskelu ammattikorkeakoulussa, lapset hoidettiin kotona. Läpsystä vaihto kotiovella, aina jompikumpi töissä, toinen lasten kanssa kotona. Yöt tehtiin joko töitä tai opiskeltiin. Tai molempia. Päivät leikittiin reipasta lasten kanssa. Kun valmistuminen koitti loppuvuonna, saatoin vaan miettiä, miten olen vielä hengissä. 

7. Unelmien työpaikkasi?

Edessäpäin toivottavasti.

8. Katsotko blogeistä pelkät kuvat vai luetko tekstejäkin?

Sekä että. Molempi parempi.

9. Lempi tv-ohjelma?

Kaisa ja puoli valtakuntaa, Vain Elämää (tämä uusi tuotantokausi on kyllä lähinnä halpa kopio viime vuodesta), ja Koko Suomi Leipoo. Siinä on ihana Sanna, jota voi muuten seurata myös täällä

10. Milloin viimeksi sanoit: "rakastan sinua"?

Joka päivä sanon ja tarkoitan.

11. Mistä haaveilet?

Siitä että voisin jonain päivänä ostaa naapuritontin, rakentaa siihen pihasaunan ja kesähuoneen, upottaa mättääseen ulkoporeammeen josta ihailla tähtitaivasta. No - jos nyt sais noi olemassaolevatkin pihat tehtyä ja autokatoksen rakennettua...


Sitten haastetta eteenpäin. Yhtätoista blogaajaa en tähän listaa, mutta muutaman voisin ihan nimeltä haastaa. Loput teistä voivat itse ottaa haasteen vastaan, vinkkaa kommenttikenttään jos vastaat haasteeseen, mielelläni käyn kurkkaamassa vastauksia blogistasi.

Kauniin karu maailma - Jaana, sulla on ihania ajatuksia, olet viisas nainen.
Meanwhile in Longfield - Huli, hauska tyyli kirjoittaa, kivoja aiheita, kiva lukea!
Kotona Hailuodossa - Kollega Caritainen, ei varmaan ole paljoa mitä en sinusta tietäisi, mutta voithan aina yllättää...
Luksusta arjessa - Riina - sun blogia olen niin paljon ilolla seurannut, olisi kiva jos ottaisit haasteen vastaan!

Ja sitten ne kysymykset:

1. Elämäsi tähtihetki?
2. Saat 10 000 euroa. Mihin käytät sen? (Kuvitteellinen - mulla ei ole antaa sulle kymppitonnia...)
3. Saisit tilaisuuden matkustaa mihin tahansa maahan, mihin lähtisit, miksi, ja kenen kanssa?
4. Vahvuutesi? Missä olet parempi kuin keskimäärin ihmiset yleensä?
5. Kerro itsestäsi jotain, mitä uskot että kukaan ei vielä tiedä? (Loistotilaisuus sille - en kerro kenellekään, ikinä!)
6. Hulluinta mitä olet koskaan tehnyt?
7. Missä näet itsesi kymmenen vuoden päästä?
8. Mistä haaveilet?
9. Saisit muuttaa itsestäsi yhden piirteen, mikä se olisi? (Kysyy hän, jonka mies sanoo päällepäsmäriksi...)
10. Voisit antaa merkittävän summan rahaa hyväntekeväisyyteen. Mihin se menisi?
11. Katso ympärillesi. Mitä näet juuri nyt? 


Kello on 04:11. Paljon tämän enempää ei voi odottaa...

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Vanilja-valkosuklaa-omenapiirakka



Kauniin aurinkoista sunnuntaita!

Täällä on nautittu vapaapäivästä. Aamu meni pitkään nukkuessa, ja jotta voi tänäänkin kokea saaneensa jotain aikaan, niin pitipä taas pyöräyttää jotain hyvää. Ajatuksesta omenapiirakkaan, eli taas kaappien ja laatikoiden pohjalta kaivettiin sopivia tarpeita luomistyöhön.



Aiemmin olen kokeillut vaniljakastiketäytteistä piirakkaa sekä raparperilla että mustikalla, ja molemmat on olleet tosi hyviä. Nyt sesongin mukaisesti piti kokeilla samaa ohjetta omenalla. Alunperin idea täytteeseen on tullut Kinuskikissalta, silloin raparperipiirakan muodossa. Ihan loistava täyte moniin makeisiin piirakoihin yhdisteltäväksi. Tänään syntyi siis vanilja-valkosuklaa-omenapiirakka.

Pohjana käytin samaa muropohjaa mitä aiemmin olen täälläkin käyttänyt mustikkapiirakassa, eli linkin takaa löytyy ohje piirakan pohjaan. Nyt täytteenä sitten tämä Kinuskikissan vaniljakastiketäyte omenoille muokattuna:


2 pss Blå Bandin vanhan ajan vaniljakastikejauhetta
4 ½ dl maitoa
n.100 g valkosuklaata
3-4 omenaa 


Vaniljakastikejauhe (2pss) vispataan kylmään maitoon, ja annetaan tekeytyä kylmässä 10 min. Rouhi valkosuklaa vaniljakastikkeen sekaan ja kaada kastike piirakkavuokaan painellun murokaikinapohjan päälle. Viipaloi kuoritut omenat ohuiksi, ja painele ne täytteeseen. Paista 200 asteessa n. 30-35 min. Jos pinta tummuu liikaa, suojaa foliolla. Valmiin piirakan päälle voi ripotella kevyesti kanelia.




Piirakan paistumista odotellessa kävin ulkoiluttamassa kameraa tuossa omalla pihalla, saaliina muutamia syksyisiä tunnelmia mukana tuomiseksi. Ihanan kirpeä ilma. Sisälle tullessa vastassa oli ihana, uunista tuleva omenan ja kanelin tuoksu.


Kamerasta ulos tuli jotain tällaista




















Kahvi tippuu ja piirakka on jo ensimmäisten malttamattomien makutuomareiden lautaselle päätynyt, ja näyttää kelpaavan. Rehellisyyden nimissä pitää kertoa palaute sellaisena kuin se on annettu:

"Nää paistetut omenat maistuu pahalle mut tää kakku on hyvää... Saanks mä lisää?" 
(- Makutuomari 4v)



keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Takapihan mustikoista

Tämän vuoden marjasato jäi meidän pakastimen osalta vähän vaatimattomaksi, kun ei talon maalaamiselta juurikaan ehtinyt metsään pyllistelemään. Takapihalta poimin lasten kanssa kymmenisen litraa mustikkaa, mutta eihän se mihinkään riitä, pakkasesta alkaa omat marjat olemaan nyt jo syöty ja ollaan vasta lokakuussa! Ensi kesänä viisaampana, olen päättänyt viihtyä mustikkamättäillä koko kesän.

Tänään näistä oman pihan (jos ihan tarkkoja ollaan, niin olen käynyt vähän naapurimaanomistajankin mailla...) mustikoista syntyi mustikkapiirakka kermaviilitäytteellä. Aktiiviset apulaiset toimivat tuttuun tapaan koemaistajina ja virallisina sähkövatkaimen vispilöiden nuolijoina.




Piirakan pohjana toimii perus murotaikina, soveltaa voi korvaamalla esim. osan vehnäjauhoista kaurahiutaleilla, tulee aika hyvää!

125 g voita
1 dl sokeria
1 kananmuna
2 ½ dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
2 tl vaniljasokeria

Pehmeä voi ja sokeri vaahdotetaan, sekaan vatkataan kananmuna ja lisätään kuivat aineet. Helppoa kuin heinänteko. Levitetään piirakkavuokaan jauhotetuilla käsillä.





Pakastetut mustikat pyörittelin kevyesti perunajauhoissa ja levitin vuokaan murotaikinan päälle. Täytteeseen laitoin:

1 prk kermaviiliä
1 kananmuna
ripaus sokeria
tilkka sitruunanmehua
1tl vaniljasokeria

Täytteen vatkasin sekaisin ja kaadoin mustikoiden päälle. Uunissa 200 astetta alatasolla 30 min ja sen jälkeen nostin vielä ylätasolle n. 5 minuutiksi, että ottaa pintaan vähän väriä. 






Nyt kahvikupin ääreen nauttimaan laiskottelusta. Syksy tekee kivan fiiliksen kotiin, takan lämpö, hämärtyvä iltapäivä, ulkona sateisen sumuinen ilma. Sohva kutsuu...


maanantai 7. lokakuuta 2013

Peltileipää

Otsikko ei viittaa leivän makuun eikä rakenteeseen, vaikka äkkiseltään niinkin voisi luulla kun mä alan leipomaan. Eri variaatioita sämpylätaikinoista on tullut kokeiltua lähiaikoina, ja tämä ihana onnistuminen on jaettava myös teidän kanssa. Tuore leipä ja se tuoksu kotona on jotain ihan mahtavaa, ja leipomiseen voi ottaa myös noita muuttujia (lapsia) mukaan, jos hermo kestää leipomisen jälkeen imuroida se toinen 12 dl jauhoja pitkin lattioita ja keittiön laatikoita... Pieni hinta kuitenkin siitä ilosta?

Leivän ohjeen sovelsin Myllärin Rouheisten luomusämpylöiden ohjeesta, taisipa tosin kotoa löytyvät jauhot olla ihan tavallisia Myllärin sämpyläjauhoja joista osan ohjeen jauhomäärästä vaihdoin kaurahiutaleisiin (n.1dl) ja vehnäleseisiin (n.1dl), ja öljyn vaihdoin voisulaan. Taisin oikaista taikinan alustuksessakin vähän, ja tehdä sen kerralla valmiiksi, kohottaa kulhossa liinan alla, vaivata, leipoa pellille ja kohottaa siinä liinan alla vielä kertaalleen. Kannattaa kokeilla rohkeasti, vaikkei kovin kummoinen leipuri olisikaan. Jos mä olen onnistunut, kuka vaan voi onnistua. 

Tuo Myllärin ohje sämpylöihin löytyy esim. täältä

Oman taikinani leivoin pellille n. 2,5 cm paksuksi tasaiseksi levyksi, jonka kohotin ja painelin veitsellä valmiiksi annospaloiksi, tökin haarukalla reijät. Pintaan sivelin voi-öljyseosta, johon oli sekoitettu kuivattuja yrttejä ja tuoretta valkosipulia, tilkka sitruunan mehua ja hunajaa. Uunissa paistoin 225 asteessa n. 15 minuuttia, kannattaa tarkistaa että pohjakin kypsyy hyvin, jää herkästi keskeltä pohjasta vaaleammaksi kun tekee sen tuommoiseksi isoksi levyksi. 




Lopputulokselle saatiin tiukan raadin hyväksyntä. 


lauantai 5. lokakuuta 2013

Kurkkupurkista kynttilälyhdyksi

Mulla oli joku tosi hieno ja luova ajatus. Lasipurkki, kasa rautalankaa ja vanhoja helmikoristeita. Eihän siitä nyt tullut ihan sellanen kun olin ajatellut, mutta ehkä ton ulos koivunoksaan ripustaa ilman että pihan linnut pakenee ympäristörikoksen alta...








Voisko sitä joskus vaan hetkeksi pysähtyä...?

... ja katsella hetken ympärilleen?

Löysin arkistoistani ajatuksia jonkun vuoden takaa. Ilmeisesti sellaista aikaa kun oli muutama erinäinen rauta tulessa ja pienetkin asiat saivat isoja mittasuhteita. Ehkä sieltä pilkahtaa häivähdys kolmenkympin kriisiäkin? Näin myöhemmin ajateltuna, voin onnekseni todeta, että elämä on helpottunut melkoisesti vuodessa - parissa. Ainakin molemmat lapset pukevat jo itse ja ajoittain noudattavat myös kehoituksia. Ehkä olen itse kasvanut lasten mukana? Mietin pitkään tämän tekstin julkaisemista, jotenkin aihe on niin henkilökohtainen. Uskon kuitenkin, että tässä on ripaus sellaista oivallusta, jonka voisi kätkeä talteen taas sen päivän varalle kun kaikki on vähän hankalaa.

Olenkohan itse oppinut tuosta oivalluksesta mitään?

" - -  Mihin ihmeeseen ihmisellä onkin aina niin kiire? Ehdinkö lainkaan nauttia tästä ja nyt, kun elän joka hetki siinä mitä joskus haluaisin tai mitä joskus aion. Toivon, odotan, suunnittelen.

Lapset on pieniä, arki on täynnä touhua. Pitäisi sitä, ja pitäisi tätä. Jokainen päivä on täynnä sitä tavallista puurtamista, arjesta selviytymistä. Pukemista, ruuanlaittoa, tiskejä, pyykkejä, hermostuttavia kauppareissuja kahden pienen kanssa. Töissäkin pitäisi ehtiä käymään. Älä mene sinne, älä ota, älä koske, laita takaisin, tule tänne, älä törmäile, älä juokse, ei nyt... Silloinkin, kun ei ole mihinkään kiire, toimii kuten aina muutenkin, hermostuu kun asiat kestää ja mikään ei mene niinkuin pitäisi. Miksi? Voisiko joskus vain olla, antaa asioiden tapahtua omalla painollaan, antaa asioiden mennä omassa rytmissään? Mitä sitten jos kenkien pukeminen kestää puoli tuntia? Istu vieressä, katso, nauti hetkestä kun voi vaan antaa ajan kulua, olla vaan. Kyllä ne kengät löytää jalkaan. Ei aina edes oikeaan, mitä sitten? Kohta on takin vuoro, sitten sormikkaiden. Ehkä jo illalla olemme ulkona.

Havahtuuko sitä jonain päivänä siihen, että kukaan ei enää odota että istuisit vieressä katsomassa menikö ne kengät oikeisiin jalkoihin, kukaan ei enää kiukuttele vetoketjun kanssa, ja odota että tulee se hetki kun voidaan yhdessä iloita onnistumisesta. Jonain päivänä istun hiljaisessa kodissa, ja toivon, että joku tulisi ja jakaisi kanssani kiukun, turhautumisen, pettymyksen. Ja onnistumisen tunteen, ilon. Ehkä silloin mietin, kuinka voisin palata vielä joskus siihen hetkeen, kun lapset olivat pieniä ja arki oli yksinkertaista, ilon aiheet  pieniä, kuten ihmisetkin."

"Älä turmele sitä mitä sinulla on haluamalla sitä, mitä ei ole - Muista, että mitä sinulla nyt on, oli kerran niiden asioiden joukossa, joista vain uneksit." (Epikuros)

Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Liekö samoilta ajoilta joidenkin vuosien takaa. Näyttäis olevan jugurttia tai puuroa, saattaa olla molempia. Eipä tähän ole paljon lisättävää. Antoisaa viikonloppua!


perjantai 4. lokakuuta 2013

Pieni pala Auroran tarinaa...

Jos reilu vuosi sitten joku olisi tullut kertomaan, mitä tuleva vuosi tuo tullessaan, olisin nauranut. Tai ehkä vaan hymähtänyt epäuskoisesti.

Se oli yksi heinäkuinen ilta, reilu vuosi sitten, kun tulin töistä kotiin, istuin keittiön pöydän ääreen ja avasin verkkopankin ja aloin täyttää asuntolainahakemusta. Olimme juuri muuttaneet vuokralle, myytyämme oman ensimmäisen kotimme rivitalossa. Se meni yllättäen ensimmäisestä näytöstä, ja muutto tuli eteen nopeammin kuin kukaan osasi odottaa. Olimme päättäneet ottaa askeleen tuntemattomaan, katsoa mitä tulee eteen. Etsiä uutta, vaihtaa maisemaa, löytää oma paikka pienelle perheellemme.

Vielä hetkeä aiemmin kuulin puolisoni suusta realistin sanat: "Ei meillä ole varaa Kannustaloon". "Ei me muuteta maalle". "Ei meistä ole rakentamaan omakotitaloa". Näpyttelin asuntolainahakemusta verkkopankissa, ja hymähdin vastaukseksi kun kysyttiin, mitä oikein teen. Kuin pikkulapsi, jäin kiinni elämän suurelta karkkipurkilta. Painoin "lähetä" nappia ajatellen, että nyt tai ei koskaan.

Jo joitain kuukausia, lähes vuosi aikaisemmin oltiin ajeltu naapurikunnan kirkonkylällä uteliaina haaveilemassa myytävistä tonteista. Ne oli hintatasoltaan jotain sellasta joka edes jollain tavoin olisi voinut mahtua meidän budjettiin. Jos joskus rakennettaisi. Mutta mä olin ihan varma, että meillä ei rohkeus eikä rahat riitä sellaseen. Kannustalosta olin aina haaveillut, kauniista vanhan tyylisistä ikkunoista, terasseista, pylväistä ja portaista. Korkeista huoneista. Niissä oli jotain uskomattoman kaunista, arvokasta. Jollain kauniilla tavalla ylellistä. Sellaista, mikä sai aina henkäisemään syvään, kun niitä ajatteli.

Hautasimme omakotihaaveet kerta toisensa perään, mutta aina uudestaan ja uudestaan löysimme itsemme sieltä, jonne olimme jo päättäneet olla menemättä. Parinkymmenen kilometrin päästä kaupungista, pieneltä, hiljaiselta kirkonkylältä naapurikunnasta, kauniin metsäisen mäen laelta ihailemasta sitä rauhaa, kaunista luontoa, suuria mäntyjä ja kivikkoisia kanerva- ja mustikkamättäitä. Joku kutsui kerta toisensa jälkeen takaisin. Takaisin Kotiin. 

Kun mieheni silloin eräänä päivänä lähetti viestin ("Pohojalaaset vittuilee", ja kuva Helsingin Sanomien mainoksesta) Kannustalon talvirakentajan kampanjatarjouksesta, muuttovalmiista Aurorasta, päätin, että tässä tää nyt on. Nyt loppuu tämä iänikuinen jahkailu. Pankista näytettiin vihreää valoa, ja hetken päästä meillä olikin jo tontin kaupantekopäivä sovittuna, vastaava mestari ja maanrakentaja hankittuna ja Kannustalon edustajan kanssa treffit sovittuna. Siitä se lähti rullaamaan, niin että pian sitä huomasi vaan menevänsä mukana. Elokuussa tehtiin tonttikaupat ja tilaussopimus muuttovalmiista Aurorasta.


Tuli lokakuun puoliväli, saatiin rakennuslupa, käänneltiin muutama viikko maata, seurattiin vierestä loputonta hiekkarekkarallia ja kaivurin maanrakennustöitä, kaivettiin sähkö-, vesi- ja viemärilinjoja ja tehtiin salaojia, sadevesijärjestelmiä ja routaeristyksiä. Isäni läsnäolo ja viisaat neuvot vaikka keskellä yötä oli korvaamatonta, ja kokenut vastaava mestari ja maanrakentaja olivat myös kultaakin kalliimpia. Pian meillä oli jo perustuksetkin valettuna.  Kun tontillamme puhalsivat talven tuulet ja lunta oli maassa lähes metrin verran, Kannustalolaiset ahersivat talomme kimpussa lämpimässä tehdashallissa. Osottelin sormella värimalleja ja materiaaleja tulevaan kotiin, valitsin satojen harmaiden joukosta juuri sen tietyn harmaan, päätin haluta puulattian, ja varaavan takan.

Ikuisuudelta tuntuvan, todellisuudessa vain muutaman kuukauden odotuksen päätteeksi, eräänä tammikuisena pakkasaamuna (-22) Koti oli vihdoin täällä. Asennuspäivä oli tullut, ja tehtaalla valmiiksi rakennetut moduulit tuotiin tontille ja nostettiin paikalleen. Toimituspäivää oli edeltänyt monta unetonta yötä, lumitöitä, kymmeniä metrejä sähkökaapeleita, viemäriputkia ja pakkasessa jäätyneen vesiputken sulatusta. Huolta siitä, mahtuuko erikoisleveä kuljetus perille asti, onko tien ylittävät sähkölinjat riittävän ylhäällä, taipuuko iso rekka pienen tien tiukkoihin mutkiin.

Kaikki kauhukuvat läpikäytyäni, saatoin kuitenkin vain vierestä seurata, miten ammattilaiset tekivät työtään ja kaikki sujui parhaalla mahdollisella tavalla.

Taloon rakennettiin katto päälle, terassit ja ne kauniit pylväät, portaat ja kaikki se, mistä olin aiemmin vain haaveillut. 

Aurora nousi paikalleen kilpaa aamuauringon kanssa, kirpeässä pakkassäässä. En voinut käsittää, että se kaikki haaveilemamme oli vihdoin täällä.  Olimme onnekkaita.

Oma Koti, omalla tontilla. Meille, meidän perheelle. Huokaisin, taas kerran.






tiistai 1. lokakuuta 2013

Hurjaa...

Elämäni ensimmäinen julkinen blogikirjoitus.

Netti on täynnä toinen toistaan upeampia blogeja. Täydellisiä koteja, kauniita kuvia, taitavia kirjoittajia, oivaltavia ajatuksia, elämänviisauksia. Uusia blogeja syntyy kuin sieniä sateella. Sekaan vaan.

Tähän blogiin tarkoitukseni on tallettaa arjen pieniä hetkiä, kuvia, ja ajatuksia.

Blogin takaa löytyy pieni, melko tavallinen perhe; Äiti, isä ja kaksi alle kouluikäistä lasta. Asutaan maalla, juuri valmistuneessa omakotitalossa. Pihat on kesken, hiekka kantautuu sisään, ja autotalli on rakentamatta.

Olen luonteeltani pedantti, nautin tavaroiden ja asioiden järjestelystä, rakastan kaunista kotia. Onneksi siedän melko hyvin myös onnellista sekamelskaa, arkisia pyykkivuoria, näkkileivän murusia pöydän alla, puuvärikynän jälkiä olohuoneen pöydässä. Kuraiset kumisaappaat keskellä eteisen lattiaa tai pieni kurainen käden jälki vessan valokatkaisijassa ei saa minua järjiltäni. No saa - joskus.

Aion opetella leipomaan, itseasiassa olen jo aloittanut. Työkaverit ovat saaneet jo nauttia löysästä mustikkapiirakasta, ja hiivan makuisista sämpylöistä. Kotona vaan kehutaan, koska halutaan tietysti olla kannustavia. Kuinka hieno fiilis tuleekaan siitä, kun oma eskarilainen toteaa kerrankin onnistuneesta omenapiirakasta, että "Äiti, sä oot oppinut leipomaan!". Sen voimalla jaksaa taas seuraavat kolme epäonnistumista, ja luottaa siihen, että jonain päivänä taas onnistun.

Tässä blogissa et tule näkemään päivän asuja, tai saamaan kuumimpia muotivinkkejä. Täällä kuljetaan villasukissa ja lökähousuissa. Kauppaan voi mennä kumisaappaissa. Kotona hiukset sipaistaan poninhännälle ja postilaatikolla käydään yöpaidassa. Kukaan ei edes katso pitkään.

Valokuvaamaan aion oppia, toistaiseksi kuvat ovat lähinnä sitä mitä kamerasta sattuu ulos tulemaan. Harjoittelen ahkerasti. Joskus onnistun vahingossa, kun otan tarpeeksi monta kuvaa samasta kohteesta, ja vaihdan summanmutikassa järkkärin asetuksia.

Ja yhdessä asiassa haastan itseni heti alkuun: Blogiini ei eksy ainuttakaan hymiötä. Olen hymiöiden suurkuluttaja, viljelen niitä kuin riisimuroja tekstiin kuin tekstiin. Nyt aion opetella kirjoittamaan ilman. Jos löydät tänne luvatta eksyneen hymiön, saat pitää sen. Ei tarvitse palauttaa. Voit sitten käyttää talteen keräämäsi hymiöt haluamiisi väleihin, aina kun hymyilyttää.

Toivottavasti viihdyt!