lauantai 30. marraskuuta 2013

Väärä hälytys

Joulu on pelastettu.

Lähes kolme metriä korkeissa huoneissa on hyvät - ja huonot puolensa. Mun turvallisuushakuiselle, ja tapaturmia ehkäisevälle luonteelleni oli lähestulkoon uroteko rakentaa jakkaroista ja yhdestä juniorituolista niin korkea torni, että sen päälle kiipeämällä yletyin kurkkaamaan vielä kerran ihan ylimmillekin vaatehuoneen hyllyille. Ja vaan koska olin rakentanut niin hienon (ja tukevan, tottakai!) tornin, yletyin kuin vahingossa näkemään myös ylimmän hyllyn yläpuolelle, katonrajaan. Ja mikä siellä mua odotti! JOULULAATIKKO! Ihana, odotettu, aarteita täynnä oleva joululaatikko! Sinne se parka oli karannut katonrajaan aivan perimmäiseen nurkkaan, josta sen pelastin. 




Lapset oli ihan onnessaan kun avattiin se yhdessä, ja jouduin vähän toppuuttelemaankin koristeiden ihastelijoita. Kimallenauhat ja kultaiset helminauhat olisi haluttu pukea kaulaan, ja pallot ripustella ympäriinsä, mihin niitä vaan sai roikkumaan. Ihana tuo innostus!




Tänne satoi lumi, maa on valkoisena. Lapset tekee ulkona lumihiekkapalloja, ja mun pitäis keksiä mihin mä saan ulkokuusen pystyyn. Sen minkä hain jo pari viikkoa sitten tuolta naapuritontilta. Liekö siinä on enää neulasiakaan ollenkaan. Tulkoon Joulu!

Kadonneen joululaatikon metsästys

Tänä vuonna ei tule joulua! Joululaatikko on hävinnyt! Huomenna on joulukuun ensimmäinen, ja meidän joululaatikko on kadoksissa!

Eikä nyt puhuta lanttulaatikosta. Vaan siitä pahvilaatikosta missä on kaikki joulukoristeet. Siis ihan kaikki! Mukaanlukien täälläkin jo kertaalleen esiintynyt "Maailman kaunein joulukoriste".


Mä olen kaivanut kaikki kaapit. Ihan kaikki. Siivouskomeroa myöten. Kurkannut jokaiseen pahvilaatikkoon, mitä vaan mistään yläkaapeista on pilkottanut. Ei joululaatikkoa.

Viime joulu vietettiin vielä kaupungissa, muutettiin vasta helmikuussa. Laatikko on siis jossain vaiheessa kadonnut matkan varrella. Kaikki muut joulukokoristeet saisi jäädä teilleen, mutta ei tuo ihana aaltopahvisydän kulkusella, sen haluan takaisin...

Mä olen nyt aivan sanaton.

maanantai 25. marraskuuta 2013

Uusia kavereita

Kuinka paljon joutuu opettelemaan uutta kun vaihtaa vanhaa tekniikkaa uuteen? Yhtäkkiä tuntee itsensä tosi vanhaksi, koska kaiken uuden opettelu tuntuu niin ylivoimaisen vaikeelta. Voiko kolmekymppinen pudota jo siihen kuiluun, että tekniikka kehittyy niin nopeesti että ei itse pysy mukana?

Meidän perheen vanha, uskollinen läppäri tuli äskettäin tiensä päähän, ja hetken jo luulin menettäneeni vuosien ajalta kaiken sinne tallettamani (varmuuskopiot - mitä ne on?), kunnes löysin jonkun kiertotien koko järjestelmän palauttamiseen, kone loi itse itsestään backup-tiedostot jotka sain palautuksen jälkeen kerättyä talteen. Löysin itsestäni ihan uuden atk-neron kamppaillessani järjestelmäasetusten kanssa. Tietokoneista kun en mitään muuta ymmärrä, kuin että Google kertoo, kysyt mitä vaan.

Nuhjuinen vanha
Uuden koneen hankita tuli siis ajankohtaiseksi nopeammin kuin osasin ajatellakaan. Jo parin päivän päästä posti toi uutuuttaan kiiltävän Samsungin. On kosketusnäyttöä ja kaikkea. Uskomatonta, miten kone käynnistyy muutamassa sekunnissa, ja ohjelmasta toiseen voi hypätä yhdellä näytön pyyhkäisyllä. Kone on kevyt ja siro, näyttö on kirkas ja kansi kiiltää kauniin valkoisena.

Höyhenenkevyt uusi

Tämmösiäkö ne nykyään on? Eikö näitä uusia tarvikaan enää kumauttaa nyrkillä näytön oikeaan alalaitaan, saranan viereen, että kuva tulee takaisin? "Kannettava" tarkoittaakin siis sitä, että latausjohdon voi myös irrottaa koneesta, ilman että koko laite sammuu alle silmänräpäyksen? Outoa. 

Alkujärkytyksen jälkeen olen oppinut jopa käyttämään tätä, enkä joka kerta ensin eksy väärään valikkoon, saa ruutuun ilmestymään valintaikkunoita, joista en puolistakaan tiedä mistä ne tuli, saati sitten mitä niille pitää tehdä. Loputon määrä ohjelmapäivityksiä on ajettu miehen opastuksella sisään, ja oleellisimmat ohjelmat alkaa löytyä. Pikkuhiljaa tuntuu, että pääsen tämänkin kehityksen kelkan matkaan.

Uuden läppärin myötä myös vanhan koneen tiedostojen siivous on tullut ajankohtaiseksi, ja voi hukkua muistoihin ja pieniin hetkiin yhä uudestaan ja uudestaan. Valokuvia on ihan hirvittävä määrä, en muista edes ottaaneeni niitä kaikkia. Jaan yhden teidän kanssanne, niin ymmärrätte paremmin, minkälaisia pieniä  hetkiä tarkoitan.

Kuvassa aamutunnelmia ensimmäiseltä eskaripäivältä syksyllä.  Meillä muutos arkeen oli tuntuva, koska lapset on tähän asti hoidettu kotona. Eskaripäivän aamuna meidän oma pikkuinen - siis joka juuri vasta syntyi - muuttui hetkessä isoksi tytöksi, reppuselkäiseksi melkein-koululaiseksi. 

Hetki ennen herätystä

Sivelen armaita kasvojasi,
poskesi pientä omenaa.
Siroja, kirkkaita kulmiasi
tukkaasi silkinruskeaa.
Nenääsi pientä ja lystikästä
- sinua ilman en elämästä
mitään saattaisi aavistaa.
Vain sinun luonasi rakkaani, pieni,
löysin kirkkaan selkeän tieni,
iloni yksinkertaisen.
Olen vain suojeleva syli.
Kasva kauas äitisi yli.
-Aale Tynni

Hetkeä myöhemmin oltiin jo matkalla, reppu selässä, ponnari heiluen. Nythän syksyn jo ehdittyä näinkin pitkälle, homma on jo hanskassa, ja eskarista oon tullut osa arkea. Uusia kavereita, uusia leikkejä, uusia fraaseja (mikä parasta, se varhaisteini-nasaali!), uutta omaa tahtoa, rohkeutta, itsenäistymistä, kasvua. Aika kuluu ihan hurjaa vauhtia. Onneks vaan lapset kasvaa, mä en vanhene. Enhän?

Eskarilainen <3

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Lapsellista touhua

Meillä on touhuttu tänään lastenhuoneiden parissa. Perheen molemmat kullannuput on tähän asti asuneet samassa huoneessa, ihan siitä yksinkertaisesta syystä, etteivät ole halunneet eri huoneisiin. Ihme juttu. Yhdessä ollessaan tappelevat toisiltaan päät irti, mutta silti ovat kuin paita ja peppu silloin kun pitäisi ottaa välimatkaa. 

Meillä on kaksi lastenhuonetta, värityksiltään lapsille mietitty jo rakennusvaiheessa. Lapset valitsivat itse tehostevärit omiin huoneisiinsa. Toinen on nimeltään Wasabi, toinen Villiruusu. Tikkurilan värikartan mukaan nimetty, kuten ehkä nokkelimmat arvaavatkin. Tänään Wasabi on saanut uuden asukkaan, neljävuotiaan kuopuksemme. Tähän asti se on toiminut vierashuoneena, työhuoneena ja sekalaisena varastotilana. Uusia huonekaluja ei tähän sisustuspuuskaan ehtinyt hankkia, mulla nää tulee ja menee sen verran nopeesti. Wasabissa toistuu sininen ja vihreä, lastenhuoneen antiikkipetsatut kalusteet on jo vuosia mukana kulkeneet, ja toimiviksi todettu, vaikkei niin nätit olekaan. Verhot ja valaisimet puuttuu vieläkin - ehkä joskus ehdin niihinkin panostaa. Ja ennenkuin kukaan ehtii kysyä, niin vastaan: Mä en tykkää siitä perinteisestä suomalaisesta tavasta laittaa huonekalut nuolemaan huoneen seiniä ja nurkkia, katsottiin pojan kanssa sopiva paikka sängylle melkein keskeltä huonetta. Ja siihen se sai jäädä, mihin sen tuo neljävuotias sormella osoitti.




Yhdestä jatkettavasta lastensängystä luovuttiin, ja meidän eskarilainen sai huoneeseensa aiemmin vierassänkynä toimineen runkopatjasängyn. Valkoinen kirjoituspöytä sai nyt myös eskarilaisen huoneesta kunniapaikan. Isot kalusteet tekee lastenhuoneesta heti sellasen isomman tytön huoneen. Tytön huoneesta ei vielä kummempia kuvia saa, jollei halua kuvata tuota ylimääräistä sänkyä täynnä kaikkea sitä roinaa mille tarvittaisi sitä uutta säilytyskalustetta. Valkoinen lipasto tai kirjahylly laitetaan siis hakuun. Eiköhän se tota samaa Hemnesiä saa olla?


Tässä sitä tulee pikkuhiljaa sitä joulusiivoustakin suoritettua samalla, nää kalusteenvaihtoviikot tekee aina ihan hyvää. Muualta meiltä kotoa on aika vähän ollut yleiskuvaa, ja näiden väripläjäysten jälkeen saatatte yllättyä siitä, miten harmaata meillä muualla on... Ehkä joulummalla lisää sisustuspostauksia ja kurkistusta kotiin, tässä pientä esimakua.



Ja hei, mä tuolla aiemmin väläyttelin niitä valintakoejuttuja, lukemista ja lukematta jättämistä. Kuiskaan sen nyt täälläkin: *shhh* Mä pääsin kouluun! Mä kuulun siihen pieneen 6% onnellisista hakijoista, jotka pääsi sisään. Ihan uskomatonta. Omaa alaa edelleen, jatkan siitä mihin viimeksi jäin, vähän eteenpäin. Toteuttamaan sitä haavetta joka on kytenyt pinnan alla jo pidempään. Tästä päivystyksen saikkarista tulee ehkä jonain kauniina päivänä ensihoitaja... *shhh*

perjantai 15. marraskuuta 2013

Kurkistus jouluun?

Alkaako tää vuosi vuodelta aikasemmin?

Postilaatikosta tippuu noita lelukuvastoja. Meillä on nyt kaksi päivää selattu joulun lelukuvastoja niin että sivut on hiirenkorvilla ja parhaimmat prinsessasivut ihailtu lähes puhki. Toinen kääntää innoissaan sivuja, luulee löytäneensä juuri sen unelmiensa lahjan, kunnes katse osuu taas seuraavaan ja seuraavaan ja seuraavaan "äiti-kato-miten-ihana-tän-mä-haluisin" -leluun. Raukka varmaan vielä luulee saavansa kaiken mitä isoilla tikkukirjaimilla jaksaa joulupukin kirjeeseen raapustaa. "Äiti mä en jaksa enää kirjottaa, voiksä laittaa ton kun se on niin pitkä sana?" Kauko-ohjattava keijunukke. Ilmeisesti radio-ohjattavat autot ja lentokoneet on nykyään jo so-last-season? Kauko-ohjattava keijunukke? Ihan oikeesti?


Meidän jouluun on aina enemmän tai vähemmän kuulunut se, että joku on aina töissä. Ihmiset kun sairastuu joulunakin, sairaalat on auki ja ambulanssit kulkee. Töissä on jouluna varsin erilainen tunnelma kuin arkena, se on omalla tavalla ihan kiehtovaakin viettää joulu töissä. Siellä on se "toinen perhe", ihmiset joiden kanssa tulee vietettyä paljon aikaa työn puolesta. Ihania tietysti kaikki. Kotona se joulu on silloin kun itsekin, ei se ole päivästä kiinni. Koti siivotaan puhtaaksi ja jouluntuoksuiseksi, oikea kuusi haetaan joulun alla ja koristellaan kauniiksi. Hyvää ruokaa syödään koko joulun aika, kertaalleen katetaan perinteisempi jouluateria. Aina se ei ole edes jouluaattona, pyritään siihen, että oltaisi kuitenkin edes yksi päivä jouluna kaikki yhtäaikaa kotona, oli päivä mikä hyvänsä. Ovet on auki ystäville ja sukulaisille, harvemmin itse ajetaan ympäri Suomea, jo senkin takia että pitkiä vapaita ei yleensä jouluun osu. 

Maailman kaunein kuusenkoriste

Joulun tuoksua ja touhuja parin vuoden takaa


Mun haavejoulu on kiireetön, rauhallinen, valkoinen ja pitkä. Mulle joulu ei ole vaan aatto ja joulupäivä, jolloin pingotetaan itsemme johonkin joulustandardiin ja suoritetaan joulu sellaiseksi "kuin on aina ollut tapana". Tekemisen ilo on puoli nautintoa, ja matka on määränpäätä tärkeämpi. Jouluun laskeudutaan hiljalleen koko joulukuun ajan, ja taas noustaan sulavasti kohti loppiaista uudenvuodenhumujen kautta. Kun tammikuu vihdoin koittaa, on vähintäänkin yhtä ihanaa siirtää joulu syrjään, kun sitä on jo kuukauden päivät fiilistellyt. Sitten voikin alkaa odottamaan jo parhaita hiihtokelejä ja aurinkoisia alkuvuoden pakkaspäiviä. Ja kohta on jo kevät, sulamisvedet virtaa, ja joki tulvii. 

Tänä vuonna mä ajattelin tehdä oman joulukalenterini tänne blogiin. Joulukuun alusta aattoon saakka otan tavoitteeksi tehdä postauksen joka päivälle, jonkun pienen jutun tuomaan joulufiilistä. Samalla toivottavasti koti pukeutuu hiljalleen jouluun päivä kerrallaan. Toivottavasti olet mukana, tehdään tästä kaunis ja hyvä joulu.

 Joulukorttikuvia muutaman vuoden takaa. 






maanantai 11. marraskuuta 2013

Valoilmiö

Ihana kuulas maanantaiaamu. Oikeestaan mitään muuta ihanaahan tässä päivässä ei taida ollakaan, koska illalla koittaa paluu arkeen, mun lyhyt myöhäissyksyinen talvilomani loppuu ennenkuin ehti kunnolla alkaakaan. Onneks ulkona paistaa aurinko, ja on kirpeä ilma. Kahvinkeittimestä nousee ihana tuoreen kahvin tuoksu, uunissa on tulet ja lapset on toinen eskarissa ja toinen isin kanssa perhekahvilalla. Mä olen yksin kotona. <3

Järkevä, hyvä perheenäiti käyttäisi tilaisuuden hyväksi, tyhjentäisi likapyykkikorit, pesisi monta koneellista pyykkiä, viikkaisi puhtaat kaappeihin, ehkä vähän imuroisi, ja laittaisi lounaan valmiiksi. Mutta koska mä en ole järkevä enkä hyvä, otan mukavan asennon sohvalta, avaan television. Yövuorot, mikä ihana tekosyy...

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Alusta asti matkassa...


Sain haasteen Kauniin karun maailman Jaanalta, Alusta asti matkassa. Haasteen ideana on kertoa, mikä kodin sisustuksessa on ollut alusta asti matkassa. 

Ensin mä olin tosi innoissani, ihana tilaisuus taas hukkua kaikkiin muistoihin matkan varrelta, ja tonkia tavaroita. Aloinkin heti katsella ympärilleni sillä silmällä. No mitä mä näin? Meijän koti on valmistunut tämän vuoden helmikuussa. Kokolailla kaikki on uutta. Luonteeltani mä olen enemmänkin sellanen, että haluan eroon kaikesta, mitä en itse tarvitse. Meidän kotoa puuttuu se perinteinen suomalainen kirjahylly, jonne on kerätty ne hymytyttöpatsaat, rippiraamatut ja lasten ensimmäiset hiuskiehkurat. Meillä ei ole myöskään hienoja perittyjä huonekaluja, eikä mummun vanhoja virkattuja päiväpeittoja. 

Aikaa taaksepäin ajateltuna, mieleeni tuli kaikkea muuta kuin sisustustavaraa. Ensimmäisenä ihana, oma, rakas, maailman parhaiden naisten joukko. (Asianosaiset tunnistavat kyllä itsensä.) Siitä ajatus eksyi sitten menneisiin vuosiin, jonnekin reilun kolmentoista vuoden päähän ja abivuoteen.  Samalla hetkellä kapusin vaatehuoneen ylähyllylle, aarrelaatikolle, jossa on säästettynä jotain pientä, jostain kaukaa. Unohdin samalla sekunnilla koko haasteen sisustusjutuista.


Abiturienteista kerättiin kansiot, jossa jokaisella oli oma sivunsa, jonne muut saivat kerätä kuvia, muistoja, lentäviä lauseita ko. henkilöstä. Oma sivuni on täynnä lainauksia omista sanomisistani, joissa ei yleensä ollut järjenhäivääkään. En varmasti tyhjästä saanut lisänimeä "Piuha". Ilmeisen syvään on juurtunut tuo piirre, koska lisänimi on käytössä edelleen, aivan eri ympäristössä, eri ihmisten käyttämänä. Terveisiä työpaikalle. Jotakin pysyvää. Alusta asti matkassa siis. Silloin, kuten tänäkin päivänä, olin vähän semmonen "Brunette blondi", kuten tuo sivunikin kertoo. Karaoke taisi olla päivän sana, ja ilmeisesti mä olen ollut aina joka paikasta myöhässä. Selitykseksi on kai saatu aina "Niinkö no emmä muuten mutku niinkö..." Tämmösiä kollaaseja pitäis kerätä kaikista elämän vaiheista!

Kai mun on palattava takaisin aiheeseen? Alusta asti matkassa. Mä ostin tokaan omaan kotiini musta-harmaat Marimekon Lokki -verhot. Niistä sais aiheen tähänkin haasteeseen, mutta usean kodin läpikäyneenä (liinavaatekaapissa) ja matkan varrella myös sisarusteni ikkunoissa roikkuneena, myin kaikki viisi metriä verhoa tarpeettomana pois joitain aikoja sitten. Joku muu sai niistä varmasti tosi kivat verhot omaan kotiinsa. Meille ne ei enää sopineet.

Kurkistan astiakaappiin, ja toivon löytäväni jonkun mulle tosi tärkeän astian, jostain kaukaa, ensimmäisestä omasta kodistani. Olis edes Arabiaa. No jotain löytyy, ei Arabiaa, eikä nyt varsinaisesti voi sanoa että mitään muutenkaan tunnetasolla kovin järisyttävää. Lyytimummun vanhat jälkiruokamaljat. Mä olin unohtanut, että mulla edes on sellaset. Jostain ihmeellisestä syystä ne on kulkeneet matkassa ihan alusta asti. Mulla siis on kuin onkin ollut jotain "alusta asti matkassa"! 


Kun 19 kesäisenä muutin ensimmäiseen omaan vuokra-asuntooni rivariyksiöön, mummi keräsi mulle nurkistaan läjän itselleen tarpeettomia astioita. Nämä pääsivät silloin mukaani. Isän isän äidin vanhoja astioita. Niitä on kuusi, ja ne on - no aika kamala väriset, eikä ne ole minkään merkkisetkään. Ei leiman leimaa. Mutta jotain näissä täytyy olla, koska kuten sanoin, kaikki muu tarpeeton meiltä on saanut aikalailla lähteä. Koska nämä kipot on kulkeneet matkassa kodista toiseen, haluan uskoa, että jonain päivänä niistä paljastuu joku sellainen merkitys, jota varten ne on olemassa. Kaikilla meillä kai on?

Kodin sisustuksessa on tavalla tai toisella mukana kulkenut myös yksi asia. Mun piano. Valkoinen, kiiltävä Fazer. Osan ajasta se on koristanut vanhempien olohuonetta, mutta nyt jo vuosia se on asunut meillä. Kyseiseen kapistukseen mulla on viha-rakkaussuhde. Mä muistan musiikkiopiston vuositutkinnon, jossa se hemmetin "Surullinen lintu" -kappale katkesi kuin veitsellä leikaten, kun en kertakaikkiaan muistanut miten se soitetaan. Aloitin alusta, ja jostain muistin syövereistä se loppukin sitten löytyi. Tarinan loppu ei ole kovin onnellinen, opistolla ilmoitettiin, että jollen ala pikkuhiljaa harjoittelemaan, saan kerätä nuottini. Olinhan jo 12 vuotias, ja kyllä silloin jo pitäisi tietää että tuleeko susta konserttipianisti. No ei tullut.

Onko meillä sitten jotain, minkä toivoisin olevani matkassa hamaan tulevaan, aikojen loppuun asti? On, paljonkin. Elämän tärkeimmät ja ihanimmat asiat ehkä onkin juuri niitä tämän kodin saavutettuja juttuja, ensimmäiseen ihka oikeaan omaan kotiin (itse rakennutettuun) hankittuja ja saatuja. Kaikista kauneimmat asiat säilyvät kuitenkin jossain muualla kuin lipaston laatikossa. Muistoissa, ajatuksissa. Alusta loppuun saakka. Toivottavasti, kunnes dementia meidät erottaa.

No - kyllä mä sen yhden jutun nostan esille. Octo. <3




Vaikka mä en nyt itse tästä saanut kovin kattavaa läpileikkausta meijän kodin sisustuksesta, niin laitan haasteen eteenpäin, niinkun asiaan kuuluu. Pariin myöskin varsin uuteen kotiin - Meanwhile in Longfield  ja Kotona Hailuodossa. Huli ja Caritainen, nyt nurkkia tonkimaan! 

lauantai 9. marraskuuta 2013

Havukranssi

Naapuritontilla kaadetaan puita, mähän sinne säntään ensimmäisenä pelastamaan kuusenhavut. Yhden pienen kokonaisen kuusenkin pyysin säästämään portaiden pieleen laitettavaksi. Siitä myöhemmin. 

Kuusenhavuista syntyi kranssi siskolle vietäväksi, parveketta koristamaan. Tyylilleni uskollisena, tein sen tietysti kiireellä ennen kylään lähtöä, ja keskenhän se jäi. Mutta taiteellinen vapaus siirtyi kranssin mukana siskolle, voi koristella sen mieleisekseen, vaikkapa koristenauhalla, jouluvaloilla, tai kävyillä ja marjoilla. 


Pohjan kranssille muotoilin notkeista, nuorista koivunoksista. 



Sitten vaan pienissä nipuissa valmiiksi katkottuja kuusenoksia tasaisesti edeten, uusi osio aina edellisen tyven päälle, ja rautalangalla ympäri. Sekaan laitoin jotain puolukan tapaista, mutta selvästi köynnöstävää, metsässä kantojen ja juurakoiden päällä kiemurtelevaa kasvia. Kuka tietää, mikä toi on?


Valmis kranssi näyttää tältä, vähänhän se jotain koristetta huutaa, ehkä nauhasta rusetti ainakin. No, siellä se on nyt siskon parvekkeella, jouluvalot työnsin käteen ja käskin kokeilla niitä. 



Ja sitten yksi juttu, johon mä olen ihastunut. Meillä on kaappi täynnä muumimukeja, niitä on varmaan lähemmäs kaksikymmentä. Ne palvelee ihan päivittäin, sekä arjessa, että juhlassa. Lapsiperheessä toiminut ihan hyvinä klassikoina kaikessa käytössä. Nyt on muumiaika ohi, mä taidan haluta niistä eroon. Tilalle haluan näitä. Iittalan Sarjaton, niin kauniita, perinteisiä, arkisia. Sisko sai näitä tänään kaksi, ja mä taidan olla vähän kateellinen. Ehkä joulupukki tuo mulle?



maanantai 4. marraskuuta 2013

Riisipuuroa


On päästy jo marraskuulle, ja pikkuhiljaa voi jo alkaa antaa mielen vaeltaa joulun tunnelmiin. Riisipuuroa ei tosin meillä voi laskea joulun merkiksi, koska sitä syödään ympäri vuoden. Ihan vaan koska se on niin hyvää. Ja helppoa. Niille, jotka onnistuu vaan polttamaan maidot kattilanpohjaan, suosittelen lämpimästi paksupohjaista valurautapataa, meillä on jo vuosia palvellut Sarpanevan pata. En vaihtaisi sitä mihinkään, siinä voi tehdä mitä vaan. Melkein. Ja onhan se kaunis klassikko, ei tarvitse piilottaa kaappiin, niinkuin lähestulkoon kaikille muille kattiloille joutuu tekemään. 




Ja mitäkö siitä sitten tuli? No ei ollenkaan pohjaan palanutta, ei keittiön täyttävää kitkerää palaneen käryä, ei piippaavia palovarottimia. Vaan samettisen pehmeää, ihanan kermaista, jouluntuoksuista riisipuuroa.