Voisko sitä joskus vaan hetkeksi pysähtyä...?

... ja katsella hetken ympärilleen?

Löysin arkistoistani ajatuksia jonkun vuoden takaa. Ilmeisesti sellaista aikaa kun oli muutama erinäinen rauta tulessa ja pienetkin asiat saivat isoja mittasuhteita. Ehkä sieltä pilkahtaa häivähdys kolmenkympin kriisiäkin? Näin myöhemmin ajateltuna, voin onnekseni todeta, että elämä on helpottunut melkoisesti vuodessa - parissa. Ainakin molemmat lapset pukevat jo itse ja ajoittain noudattavat myös kehoituksia. Ehkä olen itse kasvanut lasten mukana? Mietin pitkään tämän tekstin julkaisemista, jotenkin aihe on niin henkilökohtainen. Uskon kuitenkin, että tässä on ripaus sellaista oivallusta, jonka voisi kätkeä talteen taas sen päivän varalle kun kaikki on vähän hankalaa.

Olenkohan itse oppinut tuosta oivalluksesta mitään?

" - -  Mihin ihmeeseen ihmisellä onkin aina niin kiire? Ehdinkö lainkaan nauttia tästä ja nyt, kun elän joka hetki siinä mitä joskus haluaisin tai mitä joskus aion. Toivon, odotan, suunnittelen.

Lapset on pieniä, arki on täynnä touhua. Pitäisi sitä, ja pitäisi tätä. Jokainen päivä on täynnä sitä tavallista puurtamista, arjesta selviytymistä. Pukemista, ruuanlaittoa, tiskejä, pyykkejä, hermostuttavia kauppareissuja kahden pienen kanssa. Töissäkin pitäisi ehtiä käymään. Älä mene sinne, älä ota, älä koske, laita takaisin, tule tänne, älä törmäile, älä juokse, ei nyt... Silloinkin, kun ei ole mihinkään kiire, toimii kuten aina muutenkin, hermostuu kun asiat kestää ja mikään ei mene niinkuin pitäisi. Miksi? Voisiko joskus vain olla, antaa asioiden tapahtua omalla painollaan, antaa asioiden mennä omassa rytmissään? Mitä sitten jos kenkien pukeminen kestää puoli tuntia? Istu vieressä, katso, nauti hetkestä kun voi vaan antaa ajan kulua, olla vaan. Kyllä ne kengät löytää jalkaan. Ei aina edes oikeaan, mitä sitten? Kohta on takin vuoro, sitten sormikkaiden. Ehkä jo illalla olemme ulkona.

Havahtuuko sitä jonain päivänä siihen, että kukaan ei enää odota että istuisit vieressä katsomassa menikö ne kengät oikeisiin jalkoihin, kukaan ei enää kiukuttele vetoketjun kanssa, ja odota että tulee se hetki kun voidaan yhdessä iloita onnistumisesta. Jonain päivänä istun hiljaisessa kodissa, ja toivon, että joku tulisi ja jakaisi kanssani kiukun, turhautumisen, pettymyksen. Ja onnistumisen tunteen, ilon. Ehkä silloin mietin, kuinka voisin palata vielä joskus siihen hetkeen, kun lapset olivat pieniä ja arki oli yksinkertaista, ilon aiheet  pieniä, kuten ihmisetkin."

"Älä turmele sitä mitä sinulla on haluamalla sitä, mitä ei ole - Muista, että mitä sinulla nyt on, oli kerran niiden asioiden joukossa, joista vain uneksit." (Epikuros)

Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Liekö samoilta ajoilta joidenkin vuosien takaa. Näyttäis olevan jugurttia tai puuroa, saattaa olla molempia. Eipä tähän ole paljon lisättävää. Antoisaa viikonloppua!