perjantai 4. lokakuuta 2013

Pieni pala Auroran tarinaa...

Jos reilu vuosi sitten joku olisi tullut kertomaan, mitä tuleva vuosi tuo tullessaan, olisin nauranut. Tai ehkä vaan hymähtänyt epäuskoisesti.

Se oli yksi heinäkuinen ilta, reilu vuosi sitten, kun tulin töistä kotiin, istuin keittiön pöydän ääreen ja avasin verkkopankin ja aloin täyttää asuntolainahakemusta. Olimme juuri muuttaneet vuokralle, myytyämme oman ensimmäisen kotimme rivitalossa. Se meni yllättäen ensimmäisestä näytöstä, ja muutto tuli eteen nopeammin kuin kukaan osasi odottaa. Olimme päättäneet ottaa askeleen tuntemattomaan, katsoa mitä tulee eteen. Etsiä uutta, vaihtaa maisemaa, löytää oma paikka pienelle perheellemme.

Vielä hetkeä aiemmin kuulin puolisoni suusta realistin sanat: "Ei meillä ole varaa Kannustaloon". "Ei me muuteta maalle". "Ei meistä ole rakentamaan omakotitaloa". Näpyttelin asuntolainahakemusta verkkopankissa, ja hymähdin vastaukseksi kun kysyttiin, mitä oikein teen. Kuin pikkulapsi, jäin kiinni elämän suurelta karkkipurkilta. Painoin "lähetä" nappia ajatellen, että nyt tai ei koskaan.

Jo joitain kuukausia, lähes vuosi aikaisemmin oltiin ajeltu naapurikunnan kirkonkylällä uteliaina haaveilemassa myytävistä tonteista. Ne oli hintatasoltaan jotain sellasta joka edes jollain tavoin olisi voinut mahtua meidän budjettiin. Jos joskus rakennettaisi. Mutta mä olin ihan varma, että meillä ei rohkeus eikä rahat riitä sellaseen. Kannustalosta olin aina haaveillut, kauniista vanhan tyylisistä ikkunoista, terasseista, pylväistä ja portaista. Korkeista huoneista. Niissä oli jotain uskomattoman kaunista, arvokasta. Jollain kauniilla tavalla ylellistä. Sellaista, mikä sai aina henkäisemään syvään, kun niitä ajatteli.

Hautasimme omakotihaaveet kerta toisensa perään, mutta aina uudestaan ja uudestaan löysimme itsemme sieltä, jonne olimme jo päättäneet olla menemättä. Parinkymmenen kilometrin päästä kaupungista, pieneltä, hiljaiselta kirkonkylältä naapurikunnasta, kauniin metsäisen mäen laelta ihailemasta sitä rauhaa, kaunista luontoa, suuria mäntyjä ja kivikkoisia kanerva- ja mustikkamättäitä. Joku kutsui kerta toisensa jälkeen takaisin. Takaisin Kotiin. 

Kun mieheni silloin eräänä päivänä lähetti viestin ("Pohojalaaset vittuilee", ja kuva Helsingin Sanomien mainoksesta) Kannustalon talvirakentajan kampanjatarjouksesta, muuttovalmiista Aurorasta, päätin, että tässä tää nyt on. Nyt loppuu tämä iänikuinen jahkailu. Pankista näytettiin vihreää valoa, ja hetken päästä meillä olikin jo tontin kaupantekopäivä sovittuna, vastaava mestari ja maanrakentaja hankittuna ja Kannustalon edustajan kanssa treffit sovittuna. Siitä se lähti rullaamaan, niin että pian sitä huomasi vaan menevänsä mukana. Elokuussa tehtiin tonttikaupat ja tilaussopimus muuttovalmiista Aurorasta.


Tuli lokakuun puoliväli, saatiin rakennuslupa, käänneltiin muutama viikko maata, seurattiin vierestä loputonta hiekkarekkarallia ja kaivurin maanrakennustöitä, kaivettiin sähkö-, vesi- ja viemärilinjoja ja tehtiin salaojia, sadevesijärjestelmiä ja routaeristyksiä. Isäni läsnäolo ja viisaat neuvot vaikka keskellä yötä oli korvaamatonta, ja kokenut vastaava mestari ja maanrakentaja olivat myös kultaakin kalliimpia. Pian meillä oli jo perustuksetkin valettuna.  Kun tontillamme puhalsivat talven tuulet ja lunta oli maassa lähes metrin verran, Kannustalolaiset ahersivat talomme kimpussa lämpimässä tehdashallissa. Osottelin sormella värimalleja ja materiaaleja tulevaan kotiin, valitsin satojen harmaiden joukosta juuri sen tietyn harmaan, päätin haluta puulattian, ja varaavan takan.

Ikuisuudelta tuntuvan, todellisuudessa vain muutaman kuukauden odotuksen päätteeksi, eräänä tammikuisena pakkasaamuna (-22) Koti oli vihdoin täällä. Asennuspäivä oli tullut, ja tehtaalla valmiiksi rakennetut moduulit tuotiin tontille ja nostettiin paikalleen. Toimituspäivää oli edeltänyt monta unetonta yötä, lumitöitä, kymmeniä metrejä sähkökaapeleita, viemäriputkia ja pakkasessa jäätyneen vesiputken sulatusta. Huolta siitä, mahtuuko erikoisleveä kuljetus perille asti, onko tien ylittävät sähkölinjat riittävän ylhäällä, taipuuko iso rekka pienen tien tiukkoihin mutkiin.

Kaikki kauhukuvat läpikäytyäni, saatoin kuitenkin vain vierestä seurata, miten ammattilaiset tekivät työtään ja kaikki sujui parhaalla mahdollisella tavalla.

Taloon rakennettiin katto päälle, terassit ja ne kauniit pylväät, portaat ja kaikki se, mistä olin aiemmin vain haaveillut. 

Aurora nousi paikalleen kilpaa aamuauringon kanssa, kirpeässä pakkassäässä. En voinut käsittää, että se kaikki haaveilemamme oli vihdoin täällä.  Olimme onnekkaita.

Oma Koti, omalla tontilla. Meille, meidän perheelle. Huokaisin, taas kerran.






3 kommenttia:

  1. Voi hitto, mä ihan täällä kyynelsilmin luin tätä postausta. Muistan niin elävästi ne fiilikset - niin teidän talotoimituspäivältä, kuin omaltammekin. Jotain ihan käsittämättömän huikeaa. Kivasti kirjoitat!

    VastaaPoista
  2. Ihanasti kirjoitettu. Upealta näyttää myös tuo teidän tontti. Mä jään kanssa odottamaan että se kannustalo news saapuu ja voi lukea jutun teidän kodista. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kiva kun jätit kommentin! :) Tontti on ihana, saatiin kerätä omat mustikat talveksi pakkaseen lähes terassin ovelta. Tosin nyt rakentaminen etenee koko ajan tälläkin alueella, joten naapurit on melko lähellä joka suuntaan. Mutta kiva että on elämää, ja mukavia ihmisiä tällä mäellä asuu!

      Poista