maanantai 25. marraskuuta 2013

Uusia kavereita

Kuinka paljon joutuu opettelemaan uutta kun vaihtaa vanhaa tekniikkaa uuteen? Yhtäkkiä tuntee itsensä tosi vanhaksi, koska kaiken uuden opettelu tuntuu niin ylivoimaisen vaikeelta. Voiko kolmekymppinen pudota jo siihen kuiluun, että tekniikka kehittyy niin nopeesti että ei itse pysy mukana?

Meidän perheen vanha, uskollinen läppäri tuli äskettäin tiensä päähän, ja hetken jo luulin menettäneeni vuosien ajalta kaiken sinne tallettamani (varmuuskopiot - mitä ne on?), kunnes löysin jonkun kiertotien koko järjestelmän palauttamiseen, kone loi itse itsestään backup-tiedostot jotka sain palautuksen jälkeen kerättyä talteen. Löysin itsestäni ihan uuden atk-neron kamppaillessani järjestelmäasetusten kanssa. Tietokoneista kun en mitään muuta ymmärrä, kuin että Google kertoo, kysyt mitä vaan.

Nuhjuinen vanha
Uuden koneen hankita tuli siis ajankohtaiseksi nopeammin kuin osasin ajatellakaan. Jo parin päivän päästä posti toi uutuuttaan kiiltävän Samsungin. On kosketusnäyttöä ja kaikkea. Uskomatonta, miten kone käynnistyy muutamassa sekunnissa, ja ohjelmasta toiseen voi hypätä yhdellä näytön pyyhkäisyllä. Kone on kevyt ja siro, näyttö on kirkas ja kansi kiiltää kauniin valkoisena.

Höyhenenkevyt uusi

Tämmösiäkö ne nykyään on? Eikö näitä uusia tarvikaan enää kumauttaa nyrkillä näytön oikeaan alalaitaan, saranan viereen, että kuva tulee takaisin? "Kannettava" tarkoittaakin siis sitä, että latausjohdon voi myös irrottaa koneesta, ilman että koko laite sammuu alle silmänräpäyksen? Outoa. 

Alkujärkytyksen jälkeen olen oppinut jopa käyttämään tätä, enkä joka kerta ensin eksy väärään valikkoon, saa ruutuun ilmestymään valintaikkunoita, joista en puolistakaan tiedä mistä ne tuli, saati sitten mitä niille pitää tehdä. Loputon määrä ohjelmapäivityksiä on ajettu miehen opastuksella sisään, ja oleellisimmat ohjelmat alkaa löytyä. Pikkuhiljaa tuntuu, että pääsen tämänkin kehityksen kelkan matkaan.

Uuden läppärin myötä myös vanhan koneen tiedostojen siivous on tullut ajankohtaiseksi, ja voi hukkua muistoihin ja pieniin hetkiin yhä uudestaan ja uudestaan. Valokuvia on ihan hirvittävä määrä, en muista edes ottaaneeni niitä kaikkia. Jaan yhden teidän kanssanne, niin ymmärrätte paremmin, minkälaisia pieniä  hetkiä tarkoitan.

Kuvassa aamutunnelmia ensimmäiseltä eskaripäivältä syksyllä.  Meillä muutos arkeen oli tuntuva, koska lapset on tähän asti hoidettu kotona. Eskaripäivän aamuna meidän oma pikkuinen - siis joka juuri vasta syntyi - muuttui hetkessä isoksi tytöksi, reppuselkäiseksi melkein-koululaiseksi. 

Hetki ennen herätystä

Sivelen armaita kasvojasi,
poskesi pientä omenaa.
Siroja, kirkkaita kulmiasi
tukkaasi silkinruskeaa.
Nenääsi pientä ja lystikästä
- sinua ilman en elämästä
mitään saattaisi aavistaa.
Vain sinun luonasi rakkaani, pieni,
löysin kirkkaan selkeän tieni,
iloni yksinkertaisen.
Olen vain suojeleva syli.
Kasva kauas äitisi yli.
-Aale Tynni

Hetkeä myöhemmin oltiin jo matkalla, reppu selässä, ponnari heiluen. Nythän syksyn jo ehdittyä näinkin pitkälle, homma on jo hanskassa, ja eskarista oon tullut osa arkea. Uusia kavereita, uusia leikkejä, uusia fraaseja (mikä parasta, se varhaisteini-nasaali!), uutta omaa tahtoa, rohkeutta, itsenäistymistä, kasvua. Aika kuluu ihan hurjaa vauhtia. Onneks vaan lapset kasvaa, mä en vanhene. Enhän?

Eskarilainen <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti