sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Alusta asti matkassa...


Sain haasteen Kauniin karun maailman Jaanalta, Alusta asti matkassa. Haasteen ideana on kertoa, mikä kodin sisustuksessa on ollut alusta asti matkassa. 

Ensin mä olin tosi innoissani, ihana tilaisuus taas hukkua kaikkiin muistoihin matkan varrelta, ja tonkia tavaroita. Aloinkin heti katsella ympärilleni sillä silmällä. No mitä mä näin? Meijän koti on valmistunut tämän vuoden helmikuussa. Kokolailla kaikki on uutta. Luonteeltani mä olen enemmänkin sellanen, että haluan eroon kaikesta, mitä en itse tarvitse. Meidän kotoa puuttuu se perinteinen suomalainen kirjahylly, jonne on kerätty ne hymytyttöpatsaat, rippiraamatut ja lasten ensimmäiset hiuskiehkurat. Meillä ei ole myöskään hienoja perittyjä huonekaluja, eikä mummun vanhoja virkattuja päiväpeittoja. 

Aikaa taaksepäin ajateltuna, mieleeni tuli kaikkea muuta kuin sisustustavaraa. Ensimmäisenä ihana, oma, rakas, maailman parhaiden naisten joukko. (Asianosaiset tunnistavat kyllä itsensä.) Siitä ajatus eksyi sitten menneisiin vuosiin, jonnekin reilun kolmentoista vuoden päähän ja abivuoteen.  Samalla hetkellä kapusin vaatehuoneen ylähyllylle, aarrelaatikolle, jossa on säästettynä jotain pientä, jostain kaukaa. Unohdin samalla sekunnilla koko haasteen sisustusjutuista.


Abiturienteista kerättiin kansiot, jossa jokaisella oli oma sivunsa, jonne muut saivat kerätä kuvia, muistoja, lentäviä lauseita ko. henkilöstä. Oma sivuni on täynnä lainauksia omista sanomisistani, joissa ei yleensä ollut järjenhäivääkään. En varmasti tyhjästä saanut lisänimeä "Piuha". Ilmeisen syvään on juurtunut tuo piirre, koska lisänimi on käytössä edelleen, aivan eri ympäristössä, eri ihmisten käyttämänä. Terveisiä työpaikalle. Jotakin pysyvää. Alusta asti matkassa siis. Silloin, kuten tänäkin päivänä, olin vähän semmonen "Brunette blondi", kuten tuo sivunikin kertoo. Karaoke taisi olla päivän sana, ja ilmeisesti mä olen ollut aina joka paikasta myöhässä. Selitykseksi on kai saatu aina "Niinkö no emmä muuten mutku niinkö..." Tämmösiä kollaaseja pitäis kerätä kaikista elämän vaiheista!

Kai mun on palattava takaisin aiheeseen? Alusta asti matkassa. Mä ostin tokaan omaan kotiini musta-harmaat Marimekon Lokki -verhot. Niistä sais aiheen tähänkin haasteeseen, mutta usean kodin läpikäyneenä (liinavaatekaapissa) ja matkan varrella myös sisarusteni ikkunoissa roikkuneena, myin kaikki viisi metriä verhoa tarpeettomana pois joitain aikoja sitten. Joku muu sai niistä varmasti tosi kivat verhot omaan kotiinsa. Meille ne ei enää sopineet.

Kurkistan astiakaappiin, ja toivon löytäväni jonkun mulle tosi tärkeän astian, jostain kaukaa, ensimmäisestä omasta kodistani. Olis edes Arabiaa. No jotain löytyy, ei Arabiaa, eikä nyt varsinaisesti voi sanoa että mitään muutenkaan tunnetasolla kovin järisyttävää. Lyytimummun vanhat jälkiruokamaljat. Mä olin unohtanut, että mulla edes on sellaset. Jostain ihmeellisestä syystä ne on kulkeneet matkassa ihan alusta asti. Mulla siis on kuin onkin ollut jotain "alusta asti matkassa"! 


Kun 19 kesäisenä muutin ensimmäiseen omaan vuokra-asuntooni rivariyksiöön, mummi keräsi mulle nurkistaan läjän itselleen tarpeettomia astioita. Nämä pääsivät silloin mukaani. Isän isän äidin vanhoja astioita. Niitä on kuusi, ja ne on - no aika kamala väriset, eikä ne ole minkään merkkisetkään. Ei leiman leimaa. Mutta jotain näissä täytyy olla, koska kuten sanoin, kaikki muu tarpeeton meiltä on saanut aikalailla lähteä. Koska nämä kipot on kulkeneet matkassa kodista toiseen, haluan uskoa, että jonain päivänä niistä paljastuu joku sellainen merkitys, jota varten ne on olemassa. Kaikilla meillä kai on?

Kodin sisustuksessa on tavalla tai toisella mukana kulkenut myös yksi asia. Mun piano. Valkoinen, kiiltävä Fazer. Osan ajasta se on koristanut vanhempien olohuonetta, mutta nyt jo vuosia se on asunut meillä. Kyseiseen kapistukseen mulla on viha-rakkaussuhde. Mä muistan musiikkiopiston vuositutkinnon, jossa se hemmetin "Surullinen lintu" -kappale katkesi kuin veitsellä leikaten, kun en kertakaikkiaan muistanut miten se soitetaan. Aloitin alusta, ja jostain muistin syövereistä se loppukin sitten löytyi. Tarinan loppu ei ole kovin onnellinen, opistolla ilmoitettiin, että jollen ala pikkuhiljaa harjoittelemaan, saan kerätä nuottini. Olinhan jo 12 vuotias, ja kyllä silloin jo pitäisi tietää että tuleeko susta konserttipianisti. No ei tullut.

Onko meillä sitten jotain, minkä toivoisin olevani matkassa hamaan tulevaan, aikojen loppuun asti? On, paljonkin. Elämän tärkeimmät ja ihanimmat asiat ehkä onkin juuri niitä tämän kodin saavutettuja juttuja, ensimmäiseen ihka oikeaan omaan kotiin (itse rakennutettuun) hankittuja ja saatuja. Kaikista kauneimmat asiat säilyvät kuitenkin jossain muualla kuin lipaston laatikossa. Muistoissa, ajatuksissa. Alusta loppuun saakka. Toivottavasti, kunnes dementia meidät erottaa.

No - kyllä mä sen yhden jutun nostan esille. Octo. <3




Vaikka mä en nyt itse tästä saanut kovin kattavaa läpileikkausta meijän kodin sisustuksesta, niin laitan haasteen eteenpäin, niinkun asiaan kuuluu. Pariin myöskin varsin uuteen kotiin - Meanwhile in Longfield  ja Kotona Hailuodossa. Huli ja Caritainen, nyt nurkkia tonkimaan! 

2 kommenttia: